Kyllähän sen tiedostaa, että on valinnut ideologian, johon kohdistuu tämänhetkisessä maailman tilanteessa paljon negatiivista painetta. Siksi en välttämättä tuo vakaumustani oma-aloitteisesti esille, etteivät ennakkoluulot vaikuttaisi käsitykseen minusta ihmisenä. Vaikka oma identiteetti onkin vahva, niin ei toisten mielipiteitä kuitenkaan kykene täysin sivuuttamaan. 

Kaikki lähti siitä, kun työpaikalla tutustuin kollegaan, joka oli muslimi. Muistan olleeni aluksi melko varauksellinen. Kuitenkin mitä enemmän sain tietää islamista, sitä enemmän kiinnostuin. Samanaikaisesti tiedostin, että oli kyse suomalaisessa yhteiskunnassa melko vieroksutusta uskonnosta.

Jossain vaiheessa aloin ottaa osaa työkaverini suorittamiin päivittäisiin rukoushetkiin firman taukotilassa. Muistan, että jännitti, jos joku ulkopuolinen sattuisi näkemään. Kaikki meni kuitenkin lopulta kauhean luonnostaan.

Muutamille läheisille ja kavereille kääntymykseni oli järkytys. Jotkut kyseenalaistivat suoraan valintani, ja esiintyi myös pelottelua. Selvisin tilanteista usein selittämällä rauhallisesti tehneeni oman valintani. Toki oli niitäkin, jotka olivat aidosti iloisia, että olin löytänyt oman tieni.

Olen saanut huomata, kuinka erilaisuutta Suomessa suvaitaan huonosti. Ajatellaan, että kun kerran asuu Suomessa, pitäisi sulautua valtavirtaan. Toisinaan kommentoidaan: ”Menkää takaisin sinne, mistä ootte tulleet.” Tuumaan siihen, että mihin minun sitten pitäisi mennä?

Islam nähdään kovin vahvasti vain Lähi-idästä tulevana, maahanmuuttajien uskontona. Suomalainen muslimi leimataan helposti takinkääntäjäksi, jolta osallisuus suomalaisuuteen ikään kuin kielletään. Todellisuudessa Suomessa elävät muslimit toimivat ja ajattelevat pääosin ihan samalla tavalla kuin muutkin suomalaiset.

Miksi siis syrjiä vain uskonnon perusteella? Lähinnä huoli on omista lapsista. Joutuvatko he syrjinnän kohteeksi?

Varmasti ihmisten käsityksiin vaikuttavat mielikuvat siitä, että kaikki muslimit olisivat terroristeja, tai että tämä uskonto olisi jotenkin radikaali. Toki se surettaa, koska suurin osa muslimeista tuomitsee selkeästi kaikki ääriteot. Sillanrakennuksessa auttaisi, jos uskallettaisiin kysyä ihan tavallisilta muslimeilta, mitä he ajattelevat.

Terrorismiin tai vaikkapa naisen asemaan liittyvissä kysymyksissä olisi tärkeää opetella erottamaan toisistaan niin kulttuuri ja uskonto kuin ihmiset ja uskonto. Jos uskonto ymmärretään vain ihmisten ja heidän tekojensa kautta, mennään usein mönkään. Suomesta on kuitenkin tulossa yhä monikulttuurisempi ja moniuskontoisempi. Olisikin meidän kaikkien etu, että yhteisymmärrystä löytyisi.

Asuin nuorempana Egyptissä, isäni kotimaassa. Äitini oli siellä töissä Suomen lähetystössä. Hänen työpaikallaan vieraillessani käteeni osui kirja suomalaisista rauhanturvaajista Suezilla. Kiinnostuin sen myötä rauhanturvatehtävistä, ja Suomeen muutettuani ajatus armeijaan lähtemisestä heräsi toden teolla. Pääsin kuitenkin suoraan lukiosta opiskelemaan maailmanpolitiikkaa, joten koko homma jäi. Tehdessäni myöhemmin strategian sivuaineopintoja Maanpuolustuskorkeakoululla kuulin sattumalta intin erityistehtävistä. Silloin päätin, että samperi, nyt mä haen!

Olen islaminuskoinen, joten se vaikutti palvelukseen oman osansa. Kutsunnoissa mulle sanottiin, että Ramadanin takia kannattaa hakea kesän saapumiserään. Maaliskuussa 2015 laitoin paperit sisään ja jo toukokuussa sain soiton: tervetuloa inttiin heinäkuussa.

Peruskoulutuskaudella komppanian päällikkö otti mut sivuun ja kyseli asiat läpi: saanko oikeanlaista ruokaa, onnistuuko rukoileminen ja tarvitsenko muita erityisjärjestelyitä. Se kapteeni oli ollut Afganistanissa ja lukenut paljon islamista. AUKissa jouduin taas itse selvittämään esimerkiksi ruoka-asiaa muonituskeskuksessa. Lopulta sain sielläkin omaa, sianlihatonta hernekeittoa. Sotilasvalankin annoin ihan normaalisti: samaan Jumalaanhan muslimit uskovat kuin kristinuskoiset. Puuttuisin asepalveluksessa ehkä vain siihen, että yleisessä palvelusohjeessa sallittaisiin tulevaisuudessa turbaanin, huivin tai muiden uskonnollisten symbolien käyttö puolustusvoimissa.

Hain palvelukseen tarkoituksella pois pääkaupunkiseudulta, Porin prikaatiin. Tuvassa puhuttiin tietysti jonkin verran uskontoa koskevista asioista, esimerkiksi pakolaisasioihin liittyen. Siellä huomasin tulevani tosi suvaitsevaisesta ympäristöstä. Kaikkein parhaimmat keskustelut käytiin myöhemmin RUKissa, kun porukkaa oli niin erilaisista taustoista.

Sain oikeastaan inttiaikoina selitellä enemmän naiseuttani kuin islaminuskoani. En käytä hijabia, joten uskoni ei toki näy myöskään yhtä hyvin ulospäin. Sukupuoleen suhtautuminen on aika fifty-fifty: puolet arvostaa sitä, että nainen lähtee armeijaan, ja puolet huutelee kadulla asiattomia.

Unelmani rauhanturvaajan ammatista elää edelleen. Olen tällä hetkellä autokoulussa ja menossa englannin kielikokeeseen. Niiden jälkeen aion hakea tehtäviin Libanoniin. Puhun arabiaa, joten voisin pyrkiä tulkiksi.

Totta kai intti, varsinkin RUK, hajotti välillä. Silti tykkäsin siitä maailmasta. Inttiympäristö myös suojeli kiristyneeltä ilmapiiriltä. Siellä ollessani, Ranskan terrori-iskujen jälkeen, huivia käyttävää kaveriani heitettiin Pasilassa pullolla. Se tuntui ikävältä. Intissä ei ehdi miettiä toisen pukeutumisia tai tekemisiä, kunhan hommat tulee hoidettua. Koko unelmani inttiin lähtemisestä ja rauhanturvatehtävistä syntyi siitä, kun lapsena Egyptissä näki Suomen ensisijaisesti sitoutumattomana ja rauhaa ajavana maana. Niin ajatteleminen on nykyään ehkä vähän naiivia.