Synnyin Koivistolla, Karjalan kannaksella, marraskuussa 1917. Kun Suomi itsenäistyi, olin kaksi ja puoli viikkoa vanha. Paljon on Suomessa muuttunut siitä.

Minä olin jo kouluaikana erityisen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Meillä oli tyttöporukka, jonka kanssa menimme 1920-luvulla aina uudenvuodenyönä kirkkoon rukoilemaan Suomen itsenäisyyden puolesta. Ystävät olivat minulle tärkeitä. Sellaista yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan ollut, kuin mihin olen tottunut myöhemmin. Silloin vielä painoi se, että punaiset ja valkoiset olivat olleet sodassa keskenään. Meidän lähipiirissäkin sen vaikutus alkoi haihtua vasta omien lastemme kohdalla 40-50-luvuilla.

Minulla on tuoreena mielessä eräs päivä, kun olin virkamiesharjoittelijana Matkaselän rautatieasemalla. Värtsilän asemalta ilmoitettiin, että radan suunnasta on tulossa neuvostoliittolaisia koneita. Me olimme innoissamme: minkälaisia ne venäläiset lentokoneet ovat? Menimme asemalaiturille katsomaan, ja koneet tulivat kauhean alas. Yhtäkkiä ne alkoivat ampua konekiväärillä. Se oli kauhea yllätys: mihin ne oikein ampuvat? Ja meitähän ne ampuivat. Emme me voineet kuvitellakaan sitä. Olimme nuoria ja suurin piirtein vilkuttelimme lentäjille. Sitten tulikin kamala kiire suojaan.

Talvisodassa olin lääkintälottana, koska olin käynyt Sortavalassa kurssit. Kun jatkosota syttyi, olin sodan alussa Oulussa lennättimessä töissä. Tapasin mieheni Syvärin suunnalla vuonna 1943. Menimme naimisiin sota-aikana, ja kun sota loppui, mieheni jääkäripataljoona sai komennuksen Hämeenlinnaan.

Sodan jälkeen oli jälleenrakennusaika. Sotakorvausasia kosketti joka perhettä. Ei ollut vaatteita eikä paljoa ruokaa. Mutta me selvittiin siitä, ja oli sillä positiivisiakin seurauksia. Esimerkiksi Suomen metalliteollisuus meni parempaan suuntaan, kun sotakorvaustavarat olivat etupäässä metallia: koneita, laivoja ja niin edelleen.

Sitten maailma alkoi avautua. Kun lähdimme ensimmäisen kerran ulkomaille 1950-luvun alussa, se oli sellaista unelmaa. Menimme laivalla Tukholmaan ja sitten junalla Kööpenhaminaan ja edelleen Saksaan. Se oli kaikki uutta ja vaikuttavaa. Saksassa tervehdittiin kädestä pitäen, ja se oli mielenkiintoista. Oli sitten tietysti ihanaa tulla takaisin kotiinkin.

Arvostan nyky-Suomessa vapautta. Ennen piti olla niin monista asioista hiljaa. YYA-sopimus antoi meille omat rajoituksensa, mutta kyllä ylipäänsä suomalaiset ovat vapaudenkaipuisia ihmisiä. Me emme ole sopeutuneet emmekä tule sopeutumaan määräämishallituksiin. Demokratia on luonnostaan iskostunut meihin.

Suomi on demokratisoitunut sadan vuoden aikana kaikin tavoin. Ennen esimerkiksi isän status heijastui lapsiin. Se oli määräävä tekijä, mikä oli isän ammatti. Muistan kun peruskoulu tuli, ja kuten aina kaikkea uutta, sitä vähän pelättiin. Peruskoulu-uudistus onnistui kuitenkin todella hyvin, ja nyt kaikilla on mahdollisuus opiskella. Samoin naisten asema on parantunut. He voivat opiskella ja käydä töissä.

Toivon tämän tilan jatkuvan. Minusta on ihanaa, kun meillä on yhteyksiä koko maailmaan ja pärjäämme hyvin niin monilla eri aloilla. Nyt meillä on varaa rakentaa ja Suomen ainutlaatuisen upeata luontoakin osataan varjella. Tätä maata tulee jokaisen arvostaa, varjella ja kehittää.

Netissä oli joku kysely, että olenko onnellinen. Minä panin siihen, että olen. Suomi on yksi maailman onnellisimmista kansoista. Minulla on täällä hyvä olla.

Ennen kuin hain Miss Helsinki -kisaan, pohdin pitkään, olenko valmis tähän. Ajattelin, että ulkomaalaistaustaisena en ole missin näköinen. Kriteerinä kisassa on esimerkiksi Suomen kansalaisuus. Ihmisillä on käsitys, että suomalainen on vaalea ja hänellä on siniset silmät. Jos näyttää erilaiselta, ei ole muka suomalainen. Halusinkin lähteä kisaan, jotta voisin avata oven muille. Avata sen oven, että kyllä kaikilla on oikeus olla tässä kisassa.

Ensimmäinen kuukausi Miss Helsinkinä oli hirveä. Ihmiset arvostelivat: “Miksi hänen piti voittaa? Ei hän ole suomalainen eikä hyvännäköinen. Se rumin voitti.” Kommentit olivat todella rajuja. En voinut ymmärtää, että aikuisilta ihmisiltä tuli sellaista tekstiä. Kukaan ei koskaan kommentoinut päin naamaa. Kun ihmiset kohtasivat minut kadulla ja tunnistivat, he tulivat puhumaan ja olivat positiivisia. Kaikki vihapuhe tuli sosiaalisen median kautta. Siellä on helpompi huudella.

Puheet ovat tuntuneet suoraan sanottuna kamalalta, mutta kun lähellä on positiivisia ihmisiä, ei ehdi keskittyä vihakommentteihin liikaa. Itseäni ärsyttää se, että mediassa korostettiin niin paljon rasismipuolta. Siitä en ole missään vaiheessa valittanut. Jopa Venäjältä asti tuli mediaa haastattelemaan, että annettiinko minun voittaa suvaitsevaisuuden vuoksi. Monet eivät tienneet, että kisa oli kestänyt jo puoli vuotta.

Missikisassa kilpailijat pyrittiin tekemään samannäköisiksi. Kaikki mielipiteet minusta kääntyivät, kun puhuin suoraan asioista Ylen ohjelmassa. Minut nähtiin omana itsenäni. Ei ollut ketään, kehen minua olisi voitu verrata.

Suomalainen nainen on mielestäni sellainen nainen, joka menee unelmiensa perään. Kongolainen nainen unelmoi todella paljon, mutta ei uskalla tehdä asioita unelmiensa eteen niin paljon kuin suomalainen. Olen syntyperältäni kongolainen, mutta en lokeroi itseäni mitenkään. Otan hyvät puolet kaikista kulttuureista. Suomalaisesta kulttuurista olen ottanut sisukkuuden. Olen aina ollut sellainen, että jos haluan jotain, teen sen eteen töitä.

Toivoisin että tulevaisuuden Suomessa opittaisiin hyväksymään erilaisuutta. Tuntuu että vihan määrä on kasvanut niin paljon. Monet eivät uskalla ottaa asioita esille, minkä takia vihapuhe vain jatkuu. Puhuminen on tärkeää. Aina joku ymmärtää.

Erilaisuus on kaunista. Se on hyväksi. Erilaisuus opettaa uusia asioita, pelastaa ja on ihailtavaa. Sitä on vaikea selittää. Pitää olla erilainen, ei vain samaa massaa.

Erilaisuus on kaunista. Se vain on.

Kun noin seitsemän vuotta takaperin löysin poikani kuolleena, koko maailma romahti käytännössä alta. Tapahtuma tuli täytenä yllätyksenä, enkä olisi ikipäivänä osannut kuvitella kohdalleni mitään vastaavaa. Samalla kun elämän raakuus ja julmuus iskivät vasten kasvoja, valtasi olon valtava ikävä.

Niko tuli todella hyvin juttuun kaikkien ihmisten kanssa. Ikään katsomatta hän tervehti naapurit ja tutut ja jäi jututtamaan aina, jos aikaa liikeni. Muistan hänet sosiaalisesti lahjakkaana ilopillerinä, joka kulki aina pieni pilke silmäkulmassa.

Meillä oli lämpimät ja läheiset välit pojan kanssa. Harrastettiin yhdessä: näyteltiin samassa harrastajateatterissa ja metsästettiin. Niistä ajoista on paljon hyviä muistoja. Monta vuotta meni, ennen kuin kykenin metsälle ilman vakikaveria. Vieläkin vuosittain elokuun 20. päivänä metsästyskauden alkaessa tulee tippa silmään.

Alkuvaiheessa aika tuntui matelevan ja suru vei kaikki voimat. Sairastuin todella vakavaan traumaan. Olin puolitoista vuotta niin huonossa kunnossa, etten esimerkiksi kyennyt käymään yksin suihkussa tai ajamaan autoa. Tuo aika oli todella raskasta myös muulle perheelle.

Pääsin onneksi traumaterapiaan. Tein paljon töitä, että luottamus selviämiseen syntyisi. Näin jälkeenpäin ajateltuna terapia oli minun pelastukseni. Muutoin tuskin olisin enää selvinnyt työkykyiseksi.

Aikoinaan itsemurha on ollut tabu, ja se on tietyllä tavalla sitä edelleenkin. Päätimme kuitenkin vaimon kanssa heti alkuun, ettemme aio peitellä asiaa. Puhuimme avoimesti tapahtuneesta ja saimme todella paljon tukea sekä ystäviltä että tuttavilta. Myös Nikon laajasta kaveripiiristä kävi nuorukaisia pitkään kylässä. Elämä alkoi voittaa.

Jotkut ihmiset ovat välillä todenneet minun selvinneen hyvin. Olen kuitenkin aina vastannut, ettei tällaisesta kokemuksesta selviä koskaan. Asian kanssa oppii elämään, mutta surua ja ikävää kantaa mukanaan hautaan asti.

Muutama vuosi pojan kuoleman jälkeen lähdettiin vaimon kanssa mukaan vertaistukitoimintaan. Ajattelin, että jos voin tarjota apua tai lohtua edes yhdelle ihmiselle, olen täyttänyt tehtäväni. Vertaistukityö toki ottaa, mutta siitä saa myös paljon itse. Vertaiskohtaamisissa kuulee muillakin olevan samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Se auttaa myös itseä sanoittamaan tunteitaan paremmin.

Kun joutuu kohtaamaan ja läpikäymään tällaisen menetyksen, sitä ajattelee, että Nikon elämä olisi voinut vielä jatkua. Kysymyksiä ja itsesyytöksiä pyörittelee toisinaan vieläkin. Välillä tuntuu, että tässä elämässä on joutunut vähän liian koville. Meillä oli neljä lasta, joista jokaisella on aina ollut oma paikkansa sydämessäni. Nikon kuoleman jälkeen perhe on lähentynyt entisestään, mikä on ollut myönteistä. Kuljen kuitenkin täällä kuin sydämestä puuttuisi neljäsosa.

Vammaiset kohtaavat yleisesti aika paljon tietämättömyyttä ja tahatonta syrjintää, mutta mua syrjitään oikeasti todella vähän. Diskriminaatio liittyy hirveästi siihen, mikä vamma on kyseessä. Jos olet pyörätuolissa ja ihan skarppi, syrjintää esiintyy koko ajan vähemmän ja vähemmän. Se liittyy myös siihen, minkälaista elämää mä elän: asun kaupungissa, jossa ihmiset ovat tottuneet erilaisuuteen, ja vammaisia näkee aika paljon.

Helsingissä julkinen liikenne on saavuttanut metron ja bussien suhteen melko hyvän tilanteen. Junat ovat oma saagansa, koska niissä on niin vähän tilaa apuvälineille tällä hetkellä. Vältän junamatkustamista juuri sen takia, että on äärimmäisen kiusallista joutua siirtelemään lastenvaunuja pois pyörätuolipaikalta. Lentämisen suhteen tilanne on taas parantunut ihan dramaattisesti mun aikana, ja tässä on EU:lla ollut iso merkitys yhtenäisine standardeineen.

Helsingin yliopiston suurin ongelma esteettömyyden suhteen on se, että infra on hirvittävän vanhaa. Siinä on tapahtunut paljon edistystä yliopiston puolelta, mutta vammainen opiskelija joutuu näkemään hirveästi ylimääräistä vaivaa sen selvittelyyn, mihin pääsee ja mihin ei.

Yliopistollahan tehdään kaikkea muutakin kuin opiskellaan, ja ydinongelma on se opiskelun ulkopuolinen toiminta. Yliopistolla pitää tutustua ihmisiin ja verkostoitua, ja se on aika työlästä, jos ei pääse minnekään. Ihmiset eivät aina ymmärrä, että jos paikkoihin pääseminen on erillinen ja hirveä performanssi, se on sosiaalisesti vaivaannuttavaa. Yliopiston on julkistoimijana pakko pitää jossain mittakaavassa huolta esteettömyydestä, mutta ylioppilaskunnassa se vaatii paljon isomman muutoksen. Kyse on arvovalinnoista.

Verkostoitumisen mahdollistaminen esteettömällä infralla on tärkeää vammaisten menestymiselle koulu- ja työelämässä. Tulevaisuudessa näkisin keskeisenä myös sosiaaliturvajärjestelmän reformin, sillä monen vammaisen olemisen ja työnteon esteet liittyvät hankaliin etuihin ja palveluihin. Multidiskriminaatio on lisäksi yksi ongelma, sillä vammaisissakin on esimerkiksi HLBT-väkeä yllättävän paljon. Muutoksia tapahtuu, mutta vain piinallisen hitaasti.

Tällä hetkellä Suomessa on vain kaksi naispuolista yliopiston rehtoria: Hankenin Karen Spens ja minä. En syyttäisi naisia itseään siitä, että he eivät ole hakeutuneet johtotehtäviin. Naisilta on ehkä puuttunut se rohkaisu, jota itse kyllä sain sekä hakiessani Helsinkiin dekaaniksi että siinä vaiheessa, kun minua pyydettiin Tampereelle rehtoriksi. 

Tie rehtoriksi kulkee usein dekaanikausien kautta. Jotta onnistuisi johtajana, ympärillä pitää olla työyhteisö, joka tukee ja arvostaa. Johtotehtävissä kohtaa aina myös sellaista päätöksentekoon tai päätöksenteon valmisteluun vaikuttamista, jossa huomaa jääneensä syrjään. Silloin johtaja voi epäonnistua yksinkertaisesti sen takia, ettei enää nauti yhteisön ja tärkeimpien kumppaniensa luottamusta.

Tampereen yliopiston sisällä en ole kokenut, että olisi vaikeaa olla nainen johtotehtävissä – mutta minä olenkin kolmas naisrehtori peräjälkeen. Monet muut yliopistot ovat toisenlaisia. 

Tampere 3 -prosessissa yhdistyy kolme korkeakoulua, joista Tampereen yliopisto on suurin. Tässä prosessissa on mukana niin voimakkaita intressejä, että monenlaisia keskusteluja on käyty myös suljettujen ovien takana. Minusta niissä on selvästi näkynyt myös sellainen poissulkeminen, jossa sukupuolellakin on ollut merkitystä. Tuntuu paradoksaaliselta havaita lasikattoja sellaisen tehtävän hoitamisessa, johon on kuitenkin päässyt rikkomatta lasikattoja. 

Jos muu porukka muodostuu miehistä, ainoan naisen jättämisen ulkopuolelle voi perustella vaikka sujuvalla vuorovaikutuksella. Me olemme Suomessa korkealla hyvän hallinnon mittareissa, ja lakipykäliä rikkovaa korruptiota tapahtuu vähän. Sen sijaan meillä on verkostomaista ja epävirallista hyvä veli -toimintatapaa, joka ilmenee sopimisena ja asioiden junailuna – joku on kuvannut sitä suomalaiseksi korruptioksi. 

Yleinen tasa-arvoetiikka ei ole sillä tavalla koodautunut, että se estäisi hyvä veli -verkostojen toiminnan. Suomessa on edelleen paljon virallisia ja epävirallisia johtoporukoita, joissa kaikki ovat miehiä. Sitten väitetään ihan suoraan, että naisen poissulkeminen on vain sattumaa. Jos tietoisesti toimitaan niin, että molemmat sukupuolet eivät ole tasa-arvoisesti edustettuina, siihen pitäisi olla aivan huippuerityiset syyt. 

Johtotehtävässä tuntuu erityisen ikävältä olla vastuussa asioista, joista käydyssä keskustelussa on tullut sivuutetuksi. Olen kuitenkin aina katsonut kokonaisuutta, pyrkinyt erottamaan pienemmät asiat isommista ja uskonut siihen, että järkeviä ratkaisuja kannattaa viedä eteenpäin. Koskaan ei saa luovuttaa. Olen mielestäni onnistunutkin, kiitos oman työyhteisön luottamuksen ja tuen. Yhdessä on tehty johdonmukaisesti työtä tieteen ja opetuksen hyväksi.

Alkuun se oli shokki. Vaikka tiedon tasolla tiesin, että lääkkeet tehoavat, oli ensireaktio kuolemanpelko. Diagnoosin antanut lääkäri antoi olemuksellaan toivoa ja vakuutti heti alusta asti, ettei mitään hätää ole. Kuitenkin nuoruudessani 80-luvulla, kun HIV ja AIDS nousivat tapetille, ne olivat hoidon puuttuessa todella vaarallisia tauteja. Nuo varhaiset, negatiiviset mielikuvat jylläsivät pitkään takaraivossa.

Heti diagnoosin jälkeen elämä supistui huomattavasti. Kaikki odotukset ja ajatukset siitä, mitä voisin elämälläni tehdä, kariutuivat. Pidemmän päälle minua häiritsi, kun koin kantavani jotakin hirvittävää salaisuutta. Aloinkin hiljalleen jotenkin sisäisesti syrjiä itseäni. Meni todella pitkään ennen kuin ymmärsin, että tartunta oli täysin sattumaa. Minä olin siihen syytön.

Alun perin olin päättänyt, etten koskaan kertoisi vanhemmilleni. Onneksi muutin mieltäni, koska se oli yksi vapauttavimmista kokemuksistani. Kaikki pelot läheisten hylkäämisestä tai tuomitsemisesta osoittautuivat turhiksi. Huomasinkin pikkuhiljaa, että mitä useammalle ihmiselle jaoin asian, sitä merkityksettömämmäksi se alkoi muuttua. Ymmärsin olleeni itseni pahin syyttäjä. Tiedän kuitenkin olleeni tässä asiassa todella onnekas: moni HIV-positiivinen ystäväni ei ole saanut yhtä tukevaa ja välittävää vastaanottoa kertoessaan sairaudesta.

Koska Suomessa hoito on niin tasokasta, HIV-infektio on täällä todella hyvin hallittavissa oleva, krooninen sairaus. Siksi Suomessa asuvien tartunnan saaneiden ongelmat eivät ole samanlaisia kuin vaikkapa kehitysmaissa elävillä. Siellä lääkitystä ei ole usein saatavilla. Meille ongelmat tuntuvatkin olevan kummallisen abstrakteja: ennemminkin syviä, vaikeita ja hienovaraisia kysymyksiä, joiden kanssa kamppailee.

Esimerkiksi sairaudesta kertominen on periaatteessa täysin irrelevanttia, kun siitä ei ole vaaraa muille, itselleni eikä ympäristölle. Toisaalta siihen liittyy myös kääntöpuolena se, ettei ole välttämättä mahdollisuutta kertoa, vaikka haluaisi.

Suurena tukena matkan varrella ovat olleet niin läheiset kuin muut HIV-positiiviset. Pitkän prosessin jälkeen koen oppineeni hyväksymään tämän sairauden. Koen, että tämän kokemuksen kautta olen herännyt uuteen tietoisuuteen yhä voimakkaammin: kaikilla ihmisillä on jokin juttu. Ikinä ei voi tietää varmaksi, millaista taistelua ihmiset käyvät sisimmässään, ja millaisten asioiden kanssa he painivat. Toivon, että Suomessa asuvilta löytyisi avoimuutta toinen toistaan kohtaan, ja ennen kaikkea rohkeutta mennä ihmistä kohti.

Työkaverit päiväkodissa ei meinanneet uskoa, kun kerroin, että Suomessa tosiaan joutuu vankilaan, jos kieltäytyy suorittamasta asepalvelusta.

Vastustan ajatusta siitä, että kansalaiset olisivat automaattisesti velvollisia suojelemaan tiettyä aluetta aseellisesti. Siviilipalvelus olisi ollut mulle vaihtoehto, jos sisältö olisi ollut järkevä ja kesto oikeudenmukainen, mutta nykymuotoisena se on luonteeltaan pakkotyötä. Asevelvollisuus kohtelee epätasa-arvoisesti sukupuolen ja uskonnon perusteella. Lisäksi kansainvälinen yhteisö tuomitsee nykymuotoisen asevelvollisuuden. Nämä seikat yhdessä muodostivat tarpeeksi painavan syyn olla suorittamatta siviilipalvelusta tai hankkimatta C-papereita. Siksi päätin kieltäytyä, kannanottona.

Aseistakieltäytymisestä seuraa rikosoikeudellinen prosessi. Sen tuloksena mut tuomittiin valvontarangaistukseen 173 vuorokaudeksi. Kotiaresti rikkoo kodin tunnun. Se on tosi rankka kokemus, että omasta kodista tulee vankila, jossa ravaa viranomaisia valvomassa. Venytin ja rikoin sääntöjä tarkoituksella, niin että rangaistus keskeytettiin. Jäljelle jääneet 99 päivää suoritin avovankilassa.

Kasvotusten juteltaessa ihmiset suhtautuvat asiallisesti mun päätökseen, vaikka olisivatkin eri mieltä. Netti on tietenkin ihan eri maailma. Ihmisillä on aika mielenkiintoisia mielikuvia totaalikieltäytyjistä ihmisryhmänä. Vastailin aika paljon vihapostiin, koska koin asiakseni oikoa sitä käsitystä, että totaalikieltäytyjä on työelämän ulkopuolella tai laajemmin yhteiskuntaa vastaan. Tapaamani totaalikieltäytyjät ovat kaikki tehneet päätöksen eri syistä ja suhtautuvat rangaistukseen eri tavoin.

Avovankilassa ihmistä kohdellaan mielestäni varsin hyvin. Lyhyt kokemukseni suljetusta vankilasta oli se, että siellä ihmisarvon menettää. Vanginvaatteet päällä suhun suhtaudutaan vankina – ei ihmisenä – ja voidaan aika heppoisinkin perustein evätä sulle kuuluvia oikeuksia.

Vankila oli mulle ikkuna toiseen maailmaan. Siellä tapaa ihmisiä, joihin ei siviilissä ikinä törmäisi. Se muutti mun kuvaa siitä, kuinka tasa-arvoinen Suomi oikeasti on. Koen että on paljon eriarvoistavia rakenteita, jotka johtavat siihen, että ihmiset päätyy vankilaan. Monelle peti on pedattu jo tosi varhaisesta iästä, eikä todellisuudessa ole koskaan ollut mahdollisuutta olla osa tätä yhteiskuntaa.

Toivoisin, että lainsäädäntöä tarkasteltaisiin perustuslain yhdenvertaisuusnäkökulmasta, kunnioitettaisiin ihmisoikeuksia, eikä jäätäisi oman erinomaisuuden harhaan kiinni vaikka elämmekin yhdessä “maailman vähiten epäonnistuneista valtioista”.

Noin kuusi vuotta sitten muutettuani Ranskasta Suomeen minulle selvisi, että luottotietoni olivat menneet. Suomessa asuva äitini oli tietämättäni tehnyt nimelläni sähkösopimuksen itselleen ja jättänyt laskut maksamatta. Lisäksi hän oli tehnyt muitakin hankintoja nimissäni. 

Melko nopeasti tajusin, ettei kyse ollut aivan pienestä jutusta. Hain kuukauden ajan asuntoa tuloksetta. Onnekseni sain muuttaa kumppanini kämpille. En tiedä mitä muuten olisi tapahtunut. 

Monista arkisista asioista tuli kinkkisiä. Monia suurempia hankintoja oli vaikeaa tehdä, kun osamaksuvaihtoehtoa ei ollut. En myöskään saanut esimerkiksi omaa puhelinliittymää tai kuntokeskuksen jäsenyyttä. Puhun edelleen prepaid-liittymällä, vaikka kiinteän liittymän ylläpito ei olisi maksukyvystäni kiinni. Oli todella nöyryyttävää kulkea paikasta toiseen tiedustelemassa kuntosalijäsenyyttä, mutta onneksi löysin yhden salin, jossa sopimus suostuttiin tekemään.

Suomessa luottohäiriöt tuntuvat olevan varsin yleisiä. Ymmärränkin, että jonkinlainen systeemi velkaantumisen korjaamiseen ja ennaltaehkäisyyn tulee olla. Itseäni on kuitenkin harmittanut, ettei tilanteessani ole otettu huomioon omaa syyntakeettomuuttani. Olen maksanut kaikki äitini velat pois jo kauan aikaa sitten ja minulla on kiinteät kuukausittaiset tulot. Olen pyrkinyt parhaani mukaan ratkaisemaan asian, vaikka moka ei edes ollut omani.

Olen ollut yhteydessä oikeuteen useita kertoja. Tiedusteluni ovat liittyneet asian uudelleenjärjestelyyn: voisiko luottohäiriön aikaa lyhentää, tai parhaimmassa tapauksessa merkinnän poistaa. En kuitenkaan ole vielä tullut kuulluksi asian tiimoilta.

Voin vain kuvitella millaista olisi, jos kukaan ei olisi tukena. Omat ystäväni ovat alusta alkaen ymmärtäneet, vaikka olenkin saanut taistella byrokratiaa vastaan. Olen välillä miettinyt, että jos olisin sattunut olemaan joku vähän yksinäisempi tyyppi, en tiedä miten olisin selvinnyt. En ihmettele, jos tällainen tilanne johtaa jonkun kohdalla vakavaan masennukseen, ja onhan tässä todella paha syrjäytymisvaara. 

Jos tässä mitään hyvää on ollut, niin minulle ei tule ollenkaan laskuja. Maksan kaiken aina kertaheitolla, mikä on ihan kelpo säästökeino. Oppiipahan entistäkin säästeliäämmäksi.

Rippikouluikäisenä ymmärsin olevani erilainen kuin muut ikäiseni pojat. Isoäitini oli kuitenkin tuonut Suomeen fundamentalistisen MRA-liikkeen, jonka dogmien mukaan maailmassa oli kaksi pahaa: kommunismi ja homous. Niitä vastaan kaikkien kunnon kansalaisten tulisi taistella. Tätä imin itseeni vuosikaudet, ja se mursi itsetuntoni sekä mielenterveyteni.

MRA:n dogmiin kuului täydellisen puhtauden vaatimus, ja siihen minäkin pyrin. Hakeuduin kirkon perhetyöntekijän puheille ja pyysin häntä muuttamaan minut heteroksi. Hän ohjasi minut kristillisen psykiatrin, Asser Stenbäckin, hoitoon. Kyseisen psykiatrin mukaan homous oli kasvava yhteiskunnallinen uhka. Koska minulla ei ollut pääsyä minkäänlaisen asiallisen tiedon äärelle, otin hänen näkemyksensä ja hoito-ohjeensa vakavissaan.

Pyysin kämppäkaveriksi heteroa, jotta minulle ei tulisi houkutusta tuoda miehiä kotiin. Pidättäydyin rakkauselämästä ja seksistä vuosikausiksi. Itse jopa hakeuduin sähköshokkihoitoon, jossa potilaalle annetaan tuskallisia sähköiskuja. Niitä en onneksi loppujen lopuksi saanut.

Pidän kidutuksena sitä kaikkea, mihin jouduin. Hurjinta on se, että minä itse antauduin tuollaiseen kidutukseen.

Vuonna 1969, kun aloitin hoidon, Suomi oli kamala paikka. Silloin kirkko oli käytännössä homovastainen eheytysliike. Homoille ei ollut mitään tapaamispaikkoja, yleisiä vessoja lukuun ottamatta. Väkivallan kohteeksi joutuminen oli yleistä, kuten itseni ja Kai Sieversin vuonna 1984 julkaisemasta tutkimuksesta selviää. Joka kuudes homomies--yli 35-vuotiaista jopa neljännes--joutui hakatuksi. Itsekin jouduin jengiväkivallan kohteeksi kaksi kertaa.

Varsinainen herääminen elämässäni tapahtui vuonna 1973. Tuolloin Yhdysvaltain psykiatriyhdistys ilmoitti aikomuksestaan poistaa homoseksuaalisuus sairausluokituksesta. Olin käynyt kalliissa psykoanalyysissa jo viisi vuotta, kun näin tuon tiedotteen. Silloin minulle valkeni, että olin kiduttanut itseäni, ja lahjoittanut perintörahani etukäteen henkilölle, jota tänä päivänä nimitettäisiin eheytysterapeutiksi. Olin hyvin vihainen ja katkera siitä, että olin antautunut henkiselle ja hengelliselle väkivallalle.

80-luvun alussa tulin julki homoaktivistina. Olen koonnut kokemuksiani moniin teoksiin sekä vaikuttanut kirkon sisällä asenteisiin. Yksilönä en ole saanut hetkeäkään rauhaa – aina on ollut joku taistelu käynnissä. Onneksi taistelu on ollut voitokasta viimeisinä vuosikymmeninä.

Olen ihmeissäni ja tyytyväinen siitä, että Suomi on muuttunut radikaalisti parempaan suuntaan. Tätä ei tunnista samaksi maaksi. Asenteiden muutokseen on vaikuttanut tutkimustiedon lisääntyminen, mutta ennen kaikkea se, että asianomaiset itse ovat aktivoituvat puolustamaan oikeuksiaan.

Mun perheessä on ollut oma valinta haluammeko käyttää huivia vai emme. Pointtihan on se, että huivi suojaa sua ja sun identiteettiä. Suomen kulttuurissa sitä on vaikea ymmärtää, että huivi ja löysät vaatteet suojaavat naisia miesten katseelta.

Mun vanhemmat on Bangladeshista, mutta olen syntynyt ihan Suomessa. Päätin alkaa pukeutua huiviin vasta viime syyskuussa. Se lähti siitä, kun kävimme Saudi-Arabiassa pyhiinvaelluksella. Sen jälkeen kuuluisi noudattaa vielä enemmän Allahin sääntöjä.

Aluksi ehkä vähän pelotti, että mitäköhän kaikki ajattelee. Mun opiskelukaupungissa Lontoossa huivin käytön pystyi aloittamaan paljon rohkeammin, koska siellä oli niin monta muutakin ihmistä huivin kanssa. Mietin, miten mun suomalaiset kaverit siihen reagoi. Mutta kaikki on ottaneet sen tosi positiivisesti, että kyllä mä oon kuitenkin yhä minä. Jotkut kaverit on vähän huolissaan: saanko mä töitä, ja miten mä pärjään tässä nykyisessä maailmassa. Toiset ovat kysyneet, miksi haluan käyttää huivia, kun olen yleensä niin avarakatseinen.

Mun mielestä huivi ei alista mua mitenkään. Huivin käyttö ei rajoita mua: voin vieläkin urheilla, tehdä vapaaehtoistöitä tai vaikka matkustaa koko maailman ympäri. Mä voin olla hyvin koulutettu tai korkeatasoisissa töissä, vaikka mä käytän huivia tai olen uskonnollinen.

Lontoossa korkeammissakin viroissa on huivia käyttäviä ihmisiä, mutta Suomessa mitään sellaista ei pysty vielä ajattelemaan. Toivon, että ihmiset alkaisivat pikkuhiljaa ymmärtää, että huivin käytössä on kyse vain mun ja Allahin välisestä yhteydestä. Se ei vaikuta kehenkään muuhun tai muuta mua miksikään. Jos mä noudatan niitä sääntöjä, niin kyllä mä pystyn tekemään kaikkea, mitä joku muukin pystyy. Lopulta kyse on uskosta sun sydämessä ja siitä, miten sä kommunikoit Jumalan kanssa. Jos Jumala hyväksyy sen, niin ei muilla ihmisillä ole siihen mitään sanottavaa.

Muutosta tarvitaan, koska kaikkia ihmisiä pitäisi kohdella samanarvoisesti. Se ei tällä hetkellä mun mielestä tapahdu. Suomi on kuitenkin silti tosi helppo maa olla verrattuna moniin muihin. Kaikkien pitää vain ymmärtää jossain vaiheessa, ettei meissä ole mitään pelättävää.

Olen pienestä asti pelannut poikien kanssa samassa sarjassa jääkiekkoa. Tytöille ei oikeastaan ollut tiimejä, kun neljävuotiaana aloitin pelaamisen. Ei se tuntunut mitenkään erikoiselta olla poikien mukana. Myöhemmin, kun siirryin junnuliigasta miesten sarjaan, media nosti esiin sen, että olen nainen. Siitä tulikin yhtäkkiä jokin juttu. Aikuisena sitä vasta oli “nainen miesten joukossa”, vaikka se oli ollut mulle ihan tavallista jo monta vuotta.

Miesten kanssa pelaaminen on kivaa ja tykkään siitä. Nautin pelaamisesta paljon ja pääsen miesten parissa haastamaan itseäni eri tavalla. Kentän ulkopuolella erilaisuus tulee paremmin esiin kuin jäällä. Esimerkiksi varusteiden vaihtamisen, suihkussa käymisen ja yleensäkin pukukoppien suhteen joutuu monesti tekemään joitakin erityisjärjestelyjä. Joskus käyn esimerkiksi ennen äijiä suihkussa. Joskus olen vaihtanut kamojani pienessä siivouskopissa. Aina niitä tiloja on kuitenkin järjestynyt.

Kun menin Mestikseen pelaamaan, minuun kiinnitettiin selkeästi enemmän huomiota kuin aikaisemmin. Joukkuekaverit jännittivät alkuun ja saattoivat suhtautua hieman epäillen, mutta aika nopeasti olin äijä muiden joukossa. Eka vuosi oli kuitenkin vaikein, ja minun piti todistella enemmän pärjääväni miesten parissa. Mediahuomiota tuli paljon. Joskus tuntui, että monilla jutuilla jopa haettiin sitä, että epäonnistuisin, jonka myötä olisi helppo dissata. Sellaisestahan olisi helppoa kirjoittaa juttuja.

Ensimmäinen voittopeli oli totta kai merkittävä, ja sen myötä sain vähitellen pelirauhaa. Pikkuhiljaa mediahuomiokin laantui.

Tulevalla kaudella siirryn pelaamaan Kiinaan naisten sarjaan. Tulee olemaan mielenkiintoista kokea pitkästä aikaa, millaista naisten kanssa pelaaminen on. On hyvä, että Kiina on lähtenyt naisjääkiekkoon mukaan. Haluan uskoa, että sen myötä myös muualla ymmärrettäisiin paremmin lajia ja siihen panostettaisiin enemmän, etenkin rahallisesti. On raakaa, miten Suomen maajoukkueenkin naisista valtaosa käy kokopäivätöissä ja on samaan aikaan ammattiurheilijoita. Ammattiurheilulla on Suomessa vaikeaa tulla yksistään toimeen.

Toivon, että naisten jääkiekkokin muuttuisi vähitellen haasteellisemmaksi. Silloin naisten ei enää tarvitsisi pelata miesten sarjoissa. Etenkin rahoituksen vuoksi naisten jääkiekko laahaa 20–30 vuotta miesten tasoa perässä. Mutta onhan laji syntynytkin juuri tuon verran myöhemmin kuin miesten jääkiekko.

Olisi tärkeää, että ihmiset vähitellen ymmärtäisivät, että miesten ja naisten jääkiekko ovat kaksi eri lajia. Edelleen niitä vertaillaan toisiinsa, vaikka ne eivät monista syistä ole vertailukelpoisia.

Aloin 16-vuotiaana epäillä olevani raskaana. Muistan elävästi sen päivän, kun tein raskaustestin. Se oli mun äidin syntymäpäivä. Kun näin, että testi oli positiivinen, järkytyin. Tapasin samana päivänä kavereita, ja teimme yhdessä vielä toisen testin. Sekin näytti saman tien kahta viivaa. Menin ihan sekaisin ja sanoin, etten aio kertoa kellekään. Kaverit kuitenkin soittivat lapsen isälle, joka sitten kertoi asiasta vanhemmilleni. Äiti soitti tietysti heti mulle, ja aloin vaan pokkana laulaa Paljon onnea vaan puhelimeen.

Vanhempani sanoivat suoraan, että saan itse tehdä päätökset. Faija totesi, että jos pidän lapsen, äidistäni ei tule toista huoltajaa tai vakituista lapsenvahtia. Oma siskoni oli 18-vuotias, kun hän sai ensimmäisen lapsensa. Uskon, että mun vanhemmat ymmärsivät tilanteeni sen takia hyvin. Lapsen isän vanhempien mielestä mun vanhempieni olisi pitänyt painostaa mut toiseen ratkaisuun.

Ennen kesäloman alkua ilmoitin raskaudesta kouluni rehtorille. Hän alkoi melkein itkeä ja hoki vaan, miten nuori olen. Kysyin, saisinko loman jälkeen jatkaa lukiossa – ja sain. Käytävillä sai tietysti katseita, mutta kerroin rohkeasti asiasta kysyville. Syksyllä muutimme myös lapsen isän kanssa yhteen. Kävin koulussa joulukuun ensimmäiseen päivään asti. Laskettu aika oli kolmantena päivänä, ja tyttö syntyi kaksi viikkoa myöhässä.

Tavallaan nuoruus kai loppui lapsen saamiseen. Itselläni on kuitenkin hyvä tukiverkosto. Olen voinut käydä välillä baarissa, ulkomailla ja festareilla. Ainoa ero muihin nuoriin on se, että elämää pitää suunnitella hyvissä ajoin etukäteen.

Tuntemattomat ihmiset saattavat katsoa oudoksuen, kun tyttö huutaa äitiä ja minä vastaan. Joskus multa udellaan ummet ja lammet asiasta. Myöskään kaikki sukulaiset eivät osaa nähdä mua äitinä tai ymmärrä, että me ollaan mun tyttären kanssa perhe. Joulukortit menevät yhä mun vanhemmille, ja niihin on vaan lisätty meidän nimet perään.

Haluan kasvattaa lastani siten, että hänen elämässään on sekä rajoja että rakkautta. Mulla on tietyt säännöt, mutta haluan, että lapsi saa itse ajatella ja toimia. En usko, että ikäni on juurikaan vaikuttanut arvoihini. Toisaalta muistan kyllä hyvin, millaista on olla lapsi.

Sain lopulta lukion päättötodistuksen neljässä vuodessa, vaikka opot ja opettajat olivat epäileväisiä. Opiskelin itseni myös lähihoitajaksi ja työskentelen nyt erityiskoulunkäyntiavustajana. Tyttö on kuusivuotias ja aloittaa syksyllä koulun. Olemme eronneet lapsen isän kanssa, mutta asumme sovussa 200 metrin päässä toisistamme. Parhaillaan haen opiskelemaan sosionomiksi. Jos pääsen kouluun, alkaa tyttöni olla valmistumiseni aikaan esiteini. Hän on aina ollut helppo lapsi, mutta ehkä silloin tulee haasteita.

Varhaiset vuoteni sisälsivät väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kotona äiti ryyppäsi ja napsi pillereitä. Muutin isän luo 8-vuotiaana ja pääsin ikään kuin normaaliin perheeseen. Ajauduin kuitenkin teini-iässä piireihin, joissa päihteitä palvottiin. Pikkuhiljaa seuran vaihtuessa harrastukset jäivät ja arvosanat laskivat. En tiedä oliko kyse siitä että normaali elämä vaikutti epähoukuttelevalta vaihtoehdolta vai ennemminkin sisäisestä epäluottamuksesta, etten pohjimmiltani kykenisi siihen.

Huumeita käyttävät julkkikset nousivat tietynlaisiksi esikuviksi 90-luvulla. Silloin Suomessa kama oli helposti hankittavissa. Itselläni alkoholi ja pilvenpoltto vaihtuivat jossain vaiheessa suonen sisäiseen käyttöön. Päivittäisen annoksen saamiseksi tuli tehdä rötöksiä, mutta kovan linjan rikollisjengeihin olin liian pehmeä. Mutta kyllä minäkin osakseni sain vankilatuomioita.

Pisimmän vankilatuomion päihteettömyys reilu parikymppisenä oikaisi hetkeksi tilannetta. Yritinkin vapaaksi päästessäni ryhdistäytyä silloisen tyttöystävän vuoksi. Pilven poltto kuitenkin piti addiktiotani hengissä ja lopulta tilanne ajautui entisille uomilleen. Menetin työn, asunnon ja lopulta myös tyttöystävän. Iän myötä minulla alkoi kuitenkin ilmetä ongelma: pääni ei meinannut enää kestää käyttöä. Valvominen vei psykoosiin ja amfetamiinipsykoosiharhoissa tein älyttömiä juttuja. Tilanne kävi vaaralliseksi.

Käännekohta koitti ollessani ties monetta kertaa katkaisuhoidossa. Tapahtuma oli verrattavissa hengelliseen kokemukseen. Kuin itsestään päässäni naksahti ja halu lopettaa yhtäkkiä löytyi. Vertaisohjaajanani toimi tuolloin eräs tuntemani henkilö, joka oli käynyt saman läpi ja toipunut pitkästä päihdekierteestä. Hänen esimerkistään sain voimaa. On vaikea kuvitella, mitä minulle olisi pitänyt sanoa tai mitä olisi pitänyt tapahtua jättääkseni päihteet taakse jo aiemmin. Kyllä tässä on niin vaikeasta addiktiosairaudesta kyse. Kaikkea yritettiin.

Suomessa on kovin armollinen systeemi. Tuhosin oman elämäni ja kävin ikään kuin sotaa yhteiskuntaa vastaan kahdenkymmennen vuoden ajan. Mutta heti kun luovutin, sain tukea joka paikasta. Eihän siitä voi olla muuta kuin kiitollinen.

Harvassa hommassa on narkkaamisesta hyötyä, mutta unelmana olisi toimia tulevaisuudessa päihdealalla. Haluaisin olla tarjoamassa muille apua. Tottakai sitä jännittää, että miten oikeesti tähän yhteiskuntaan integroituu ja kuinka pärjää tulevaisuudessa esimerkiksi perhe-elämässä tai työmaailman tuoman stressin kanssa. Siksi en haluakaan kiirehtiä, koska tiedän että se on yhden annoksen päässä, että olen taas lähtöpisteessä. Kaikki perustuukin siihen, että olen tämän päivän raittiina. Huomista en voi olla vielä tänään raittiina. Yritänkin elää päivän kerrallaan ja luottaa, että asiat järjestyvät.

Elämäni ja arkeni ovat vaikeasti suunniteltavissa, ja tietynlainen vaihtelevuus määrittää arkeani aika paljon. Ei ole itsestään selvää, että samana päivänä jaksaisin käydä kaupassa ja tavata ihmisiä. Opiskeluni ovat jääneet vähiin, ja rehellisesti sanottuna valmistuminen tuntuu sairauteni vuoksi hyvin epärealistiselta.

Sairastan neurologista sairautta nimeltään krooninen väsymysoireyhtymä. Moni saattaa sairastaa sitä tietämättään, sillä se diagnosoidaan harvoin oikein, eikä se ole kovin tunnettu sairaus Suomessa. Sairautta on vaikea selittää. Yleensä on helpompi puhua oireista, jotka eivät kuitenkaan kerro koko sairauden tilaa tai saattavat johtaa vääriin johtopäätöksiin kuten masennusdiagnoosiin.

Sairauteni ei näy juurikaan päällepäin, mutta tuntuu kropassa jatkuvana fyysisenä ja kognitiivisena uupumuksena, joka ei lähde nukkumalla pois. En koskaan tunne oloani pirteäksi. Muistin kanssa on kognitiivisia haasteita. Esimerkiksi kaupassa voi iskeä totaalinen uupumus, kun on etsimässä jotakin tiettyä tuotetta hyllystä. Lisäksi elämääni rajoittaa sairauden myötä ilmaantunut migreeni, joka saattaa kestää kuukausia putkeen. Lääkkeet helpottavat vähän ja antavat liikkumavaraa elämään. Tarvitsen aika paljon apua arjessa. Pyrin säännöllisyyteen ja kaiken ylimääräisen draaman karsimiseen elämästäni.

Julkisella puolella en saa terveydentilani edellyttämää hoitoa, ja kohtelu on monesti ollut törkeää. Monet lääkärit ovat passittaneet minut kotiin sanoen: “Kannattaisi nukkua se väsymys pois.” Kuitenkin yksityisellä puolella minut lähetettiin heti neurologiselle. En koskaan ajatellut, että suomalaisena on mahdollista sairastua vakavasti ja olla silti saamatta tarvitsemaansa hoitoa tai tulla sairauden vuoksi ikävästi kohdelluksi.

Vaikka Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, on ihmisen lähtökohdilla paljon merkitystä. Erilaisella taustalla tilanteeni voisi olla hyvinkin toisenlainen. Tällä hetkellä minulla ei ole varaa hankkia sellaista hoitoa, jota tarvitsisin ja joka voisi helpottaa merkittävästi arkeani. Erikoissairaanhoidon piiriin on julkisella puolella vaikea päästä, mikäli sairaus on vähänkään erilainen tai vaativampi. Se luo paljon epätasa-arvoa, ja tässä on huomannut, miten iso ja määrittävä tekijä terveys oikein on.

Asenteet ovat muuttumassa, enkä enää nykyisin saa niin paljon ikäviä kommentteja lääkäreiltä. Epäuskoa on silti edelleen. Onhan esimerkiksi epilepsiaankin suhtautuminen muuttunut ajan myötä. Haluan olla optimistinen ja uskoa, että käsitykset tämän ja muidenkin samankaltaisten sairauksien parissa tulevat tulevaisuudessa muuttumaan.

Olen miettinyt identiteettikysymyksiä paljon. Sanoisin, että mulla on vironvenäläinen tausta, mutta olen suomalainen. En saanut mitään kansalaisuutta kun synnyin, sillä olimme muukalaisia harmaalla passilla. Muutin Suomeen vironvenäläisen perheeni kanssa Virosta vuonna 1995. Samassa rytäkässä inkerinsuomalaiset saivat muuttaa takaisin Suomeen paluumuuttajastatuksella.

Paluumuuttajista ja venäläistaustaisista kirjoitettiin 90-luvulla aika paljon lehdissä, eikä yleinen ilmapiiri ollut kauhean lämminhenkinen. Lapsena meitä saatettiin häätää taloyhtiön pihoilta ja kaltaisiani lapsia kutsua ostarilla ”ryssälapsiksi”. Koulussa pienissäkin konflikteissa vedottiin helposti taustaani. Lapsesta asti totuin siihen, että taustani on asia, jota ei kannata tuoda turhaan esille.

Suomeen muuton yhteydessä perheeni vaihtoi sukunimensä inkerinsuomalaiseen nimeen. Myös tuttavapiirissä on tehty niin. Aika monet ovat vaihtaneet etunimensäkin. Ei kukaan ole sanonut, että näin pitäisi tehdä. Ihmiset ovat itse kuitenkin kokeneet, että ehkä on parempi vain yrittää soluttautua kantasuomalaisten joukkoon.

Kuulen enää harvoin mitään kommentointia. Tähän vaikuttanee se, että aikuisena on helpompi valita sosiaaliset ympyränsä sekä paikat, joissa liikkuu. Tosin joskus yllättävissä tilanteissa, kuten julkisissa kulkuneuvoissa lukiessani venäjänkielistä kirjaa tai puhuessani puhelimessa venäjäksi, olen saattanut kuulla naljailua. Taustastani on saatettu kysyä tilanteissa, joissa se ei ole olennaista, esimerkiksi asuntoa hakiessani. Vaikka olenkin asunut lähes koko ikäni Suomessa, mietin nykyään tarkkaan, mitä kirjoitan esimerkiksi erinäisiin hakemuksiin.

Kun on elänyt täällä jo yli 20 vuotta, on vaikeaa miettiä oman taustansa vaikutuksia. Olen yrittänyt parhaani mukaan vain sopeutua. Venäjän kääntämisen opiskelu yliopistolla on ollut minulle tapa ottaa haltuun identiteettiäni myönteisellä otteella. Haluan käännöstyössä keskittyä erityisesti teksteihin, jotka voivat luoda ihmisten välille keskinäistä ymmärrystä.

Mun veljellä on lihasrappeuma. Olen hoitanut häntä 20 vuotta, joista viimeiset kymmenen henkilökohtaisen avustajan nimikkeellä. Käytännössä olen siis omaishoitaja.

Omaishoitajan työolosuhteet, palkka ja edut ovat paljon huonommat kuin sellaisella, joka hoitaa vierasta henkilöä. Kai siinä oletetaan, että omainen olisi joka tapauksessa hoitamassa – maksettiin hänelle sitten hyvin tai huonosti. Mullakin on tämän työn lisäksi oma yritys, koska en pärjäisi yksistään omaishoitajan palkalla.

Omaishoitajuus on tosi kokonaisvaltaista. Periaatteessa meillä on työtunnit ja määrätyt lomaviikot, mutta käytännössä niistä on hankalaa pitää kiinni. Oma vapaa-aika ja harrastukset jäävät aika vähille.

Kunnat eroavat toisistaan paljon siinä, miten ihmisten ja heidän omaishoitajiensa asiat hoidetaan. Pienemmillä kunnilla saattaa olla paremmat resurssit ohjata omaishoitoon. Monessa isossa kunnassa on esimerkiksi se linjaus, ettei omaishoitajille makseta ilta- ja yölisiä. Tämä on asia, jossa valtio antaa hirveästi päätäntävaltaa kunnille.

Elämää helpottaisi eniten se, että saisi enemmän ulkopuolista apua. Toiseksi olisi tärkeää saada kunnan säätäminen loppumaan. Kunta kilpailuttaa hoitopalvelut tasaisin väliajoin. Meidän kohdalla on käynyt niin, että uusi palveluntarjoaja ei hoida hommia hyvin: tulee paikalle myöhässä tai jättää tulematta kokonaan. Pitkän valitusprosessin jälkeen ollaan nyt ehkä saamassa tuttu ja luotettava, ulkopuolinen hoitoapu takaisin.

Tuntuu että kuntatasolla yhden ihmisen ongelmat ei paljoa kiinnosta. Tarvitsemaansa apua pitää oikeasti vaatia. Usein siihen liittyy pitkä valitusprosessi, mikä itsessään on kuluttavaa. Onneksi on tahoja, joista saa tietoa esimerkiksi siitä, mitkä kunnan meitä koskevat päätökset ovat laillisia.

Ihmiset haluavat usein tietää, miksi mä teen tätä. Teen tätä ihan vain sen takia, että se on oma veli. Se on riittävä syy. Tämä on kuitenkin mun oma valinta. Vaikka työ onkin monella tapaa rankkaa, oma perhe ja veljen kanssa oleminen auttaa mua jaksamaan.

Kun koulussa piti viime vuonna valita joko luontokurssi tai näytelmäkurssi, valitsin näytelmäkurssin. Näyttämöllä oleminen oli parasta. Esityksiin mennessä olin harjoitellut niin paljon, että osasin repliikit ulkoa.

Näytellessä ei tee niitä samoja asioita, joita arjessa tekee, ja saa vaan keskittyä heittäytymiseen. On myös hauskaa vaihtaa roolia itsensä kanssa ja olla joku muu hetken ajan. Se tuntuu erilaiselta ja virkistää. Tuo koulussa toteutettu näytelmä oli kuitenkin minulle ainutkertainen mahdollisuus. Joskus sisko toimii kotona yleisönä omille esityksilleni.

Koska jännitän epäonnistumista, en yleensä kokeile mitään. Toisaalta jos harrastaisin esimerkiksi tanssia, ei kukaan välttämättä kerkeäisi viedä mua treeneihin. Tai sitten mulla pitäisi olla bussilippu koko ajan ladattuna, ja siihen taas menisi hirveästi rahaa.

Vapaa-ajalla olen aika paljon sängyssä ja katson englanninkielisiä videoita YouTubesta. Jos on tylsää, saatan mennä ulos potkulautailemaan. En oikein osaa tehdä mitään kauhean erikoista ja ihmeellistä.

Kotona tykkään auttaa äitiä ruoanlaitossa ja joskus leivon siskon kanssa. Halusin nuorempana kokiksi. Olin jopa viime syksynä sellaisessa ilmaisessa kokkikerhossa. Siellä kuitenkin harmitti, kun ei päässyt tekemään juuri mitään. Osallistuvia lapsia oli niin paljon, että koko homman aikana sai ehkä vain lisätä vähän jauhoja taikinaan. Tuntui kurjalta, kun ei päässyt kunnolla kokeilemaan ja harjoittelemaan. Olisi ollut kivaa tehdä asioita itse ja oppia enemmän.

On vaikeaa keksiä, mitä haluaisi harrastaa tai tehdä vapaa-ajallaan, jos olisi siihen mahdollisuus. Kun ei ole kokemuksia, ei ole oikein mitään, mitä toivoa. Jos meidän perheellä olisi varaa, niin olisi mukavaa mennä joskus vaikka kavereiden kanssa syömään ja leffaan. Lomalla olisi ihanaa päästä käymään Englannissa. Olisi kivaa päästä puhumaan englantia enemmän ihmisten kanssa. Viroonkin voisi olla mukavaa matkustaa laivalla.

Onneksi meidän kodin lähellä on hieno uimaranta. Kesän kuumimpina päivinä käyn uimassa joka päivä. Silloin se on mun paras harrastus.

Jengi haastaa mua usein kysymällä: “Mikä feministi sä oikein voit olla, kun sulla on munat?” Pyrin aina vastaamaan rauhallisesti ja selittämään ihmisille, mistä feminismissä on kysymys. Kun ihminen ei tiedä, hänelle pitää selittää, jotta hän voi ymmärtää. Ikinä ei voi saada muutosta aikaan, jos lähtökohtaisesti aloittaa ihmisten kohtaamisen hyökkäämällä tai suuttumalla.

Feminismi tarkoittaa mulle kaikenlaista tasa-arvoa. YK:n ihmisoikeusjulistus on pienestä pitäen ollut mulle kaiken A ja O, ja se kuvastaa mulle parhaiten feminismiä. Olemme vain pitkään olleet tottuneita siihen, että yhteiskunta on patriarkaalinen. Yhtäkkiä meillä onkin tämmöinen käsite kuin feminismi, joka haastaa ne vanhat käsitykset.

Feminismin ongelma on, että se viittaa liikaa naissukupuoleen. Monelle tulee feminismistä mieleen sellainen pirttihirmu. Kun kuuntelee ihmisten keskustelua, huomaa nopeasti ettei moni ymmärrä, mistä feminismissä on kyse. Se on tuore ilmiö, ja etenkin meidän miesten keskuudessa ikään kuin kirosana.

Monet feministit ovat lisäksi aika hajalla sisältä päin, ja se on eri tavoin läsnä tässä keskustelussa. Ihmiset ovat joutuneet niin paljon vääntämään tämän kanssa ja olemaan suurennuslasin alla. Se mua mietityttää. Sen vuoksi voi olla vaikeaa saada aikaan muutosta, jonka haluaisi nähdä. Mutta ne on niitä kasvukipuja, ja valitettavasti nekin täytyy kai vaan elää.

Puutun herkästi siihen, jos muita kohdellaan huonosti. Menen heti sanomaan. Voisikin sanoa, että feminismi näkyy mun tavassa toimia ja elää. Tosin siitäkin olen kuullut kommentteja, kuten: “Ai, että toimit niin kuin naiset toimii?” Mutta ei se sitäkään tarkoita. Koen, että näin meidän ihmisten tulisi toimia, kun näkee vääryyttä. Mulla on se onni, että olen mies ja vähän isokokoinen. Ihmiset eivät hyökkää samalla tavalla päälle kuin jonkun muun kohdalla.

Kyllä valkoinen heteromies ja feminismi ovat vähän kuin vesi ja öljy. Harva mies pystyy tunnustamaan semmoista yhtälöä. Feminismi on sanana politisoitunut ja tulee jatkossakin varmasti politisoitumaan. Kaipa se sitä myötä myös avautuukin ihmisille. Naureskeltiinhan ympäristöasioillekin joskus vuosia sitten, mutta eipä naureskella enää.

Voin sanoa olevani feministi, mutta siinä meni aikansa. Mietin pitkään, mitä se sana tarkoittaa. Toivoisin tietysti, että kaikki olisivat ajan myötä feministejä, siis tasa-arvon kannattajia. Se kyllä vaatii sen, että selittää sen sanan ensin itselleen. Tärkeintä on tajuta, ettei feminismi ole ketään vastaan eikä sillä ole tarkoitus hyökätä kenenkään päälle.

Pian pappisvihkimyksen saatuani tapasin naisen, johon rakastuin. Olin miettinyt sen olevan mahdollista ihan nuoresta asti, ja ajattelin, että se selittäisi paljon asioita. En kuitenkaan nuorempana tuntenut ketään seksuaalivähemmistöön kuuluvaa naista, joten minulla ei ollut vertailukohtaa. Identifioin itseni heteroksi enkä lähtenyt tutkailemaan asiaa sen syvemmin. Ajan kuluessa asia rupesi kuitenkin häiritsemään itseäni niin valtavasti, että koin olevan korkea aika katsoa tämä kortti. Siitä lähtien kaikki on ollut selvää.

Syvintä syrjintää olen surukseni kokenut toisilta uskovilta. Suurin osa lähestyy sähköpostitse langettaen tuomioita. Muutamia kertoja olen ollut tilanteissa, joissa ihmiset ovat kasvotusten hyökänneet persoonaani, hengellisyyttäni ja seksuaali-identiteettiäni kohtaan.

Ne tilanteet ovat olleet traumaattisia. Kaikessa absurdiudessaan ne ovat herättäneet minut siihen todellisuuteen, että kyllä ihmiset kykenevät vihapuheeseen kasvotustenkin. Ne ovat olleet mulle tietynlaisia ristiinnaulitsemiskokemuksia, joissa syytöksien tulva on peitonnut alleen kaiken inhimillisyyden. Kun ihmiset ovat kertoneet mulle suoraan loppusijoituspaikkojani, ovat läheiset olleet mulle suurena tukena.

Ymmärrän, että maailmankatsomuksellisen selkeyden säilyttäminen luo ihmisille turvaa. Ymmärryksen kautta löydän myötätunnon. Siksi ihmisillä on mielestäni oikeus mielipiteisiinsä. Olin nuorempana tiukan linjan kristitty ja muistan, etten itsekään pahantahtoisesti ajatellut tietyllä tapaa. Ei siinä ole mitään väärää, jos subjektiivisesta näkökulmasta kertoo, mikä pelottaa. Sehän on vain avoimuutta, että uskaltaa ilmaista oman sisäisen kokemuksensa ja käydä nöyrää dialogia.

Raja menee mielestäni toisen ihmisen identiteetin kimppuun käymisessä. Ei kenelläkään ole oikeutta hyökätä ikään kuin ylhäältä päin ja kertoa, kuinka asioiden kuuluisi olla. Kaikelle vihapuheelle tulisi olla täysi nollatoleranssi.

Kirkon tulisi olla turvallinen paikka kaikille, ja sama pätee koko yhteiskuntaan. Toivoisin, että voisimme elää Suomessa, jossa jokainen meistä kohdatessaan syrjintää puuttuisi siihen. Välinpitämättömyys on kaikkein pahinta.

Olin vähän aikaa sitten baarissa ja juttelin vanhan ala-astekaverin kanssa. Se opiskelee lukiossa ja kyseli, mitä nykyään teen ja mitä aion tulevaisuudessa. Kerroin, että aion hakea yliopistoon. Vastaukseksi sain vähättelevän naurun: ”Luuletko sä, että yliopistoon pääsee jollain amispapereilla?” Vastasin että en luule, vaan tiedän.

Ysiluokalla mun keskiarvo oli tosi hyvä, joten totta kai kaikki opot hokivat: ”Menet lukioon, menet lukioon!” Kyllähän mä olisin pärjännyt lukiossa, mutta tiesin jo silloin, että myös amiksesta voi hakea jatko-opiskelemaan. Ajattelin että kolmessa vuodessa voin opiskella itselleni hyödyllisen ammatinkin. Yhteishaussa sai hakea viiteen paikkaan. Mun listalla oli neljä linjaa amiksessa ja viimeisenä lukio.

Opiskelen nyt viimeistä vuotta taloushallintoa. Jos haluan joskus esimerkiksi perustaa yrityksen, osaan tehdä kirjanpidot ja muut itse. Varsinkin yrittäjyyskurssi on ollut tosi hyödyllinen ja opettanut, että yrittäminen vaatii tosi paljon duunia. Osaaminen helpottaa myös omaa arkea: joskus kaverit pyytävät apua vaikka verokortin täyttämisessä.

Mulla ei ole vielä ihan varmaa päämäärää amiksen jälkeen. Eka mietin oikista, mutta olen kiinnostunut erityisesti johtamisesta. Ajattelinkin hakea Tampereen yliopistoon hallintotieteitä opiskelemaan.

Se on ongelma, ettei amistodistuksesta saa lähtöpisteitä yliopistoon haettaessa. Silloin pitää pärjätä pääsykokeessa tosi hyvin. Vaikka olisi siis kuinka hyvä todistus amiksesta, ei siitä ole haussa mitään hyötyä. Toivottavasti asia muuttuisi: tuntuu aika turhalta opiskella kolme vuotta ilman minkäänlaista kiitosta.

Onhan se totta, että lukiosta saa paremman pohjan esseevastauksiin ja opiskelutekniikkaan. Se on kuitenkin vain itsestä kiinni, että opiskelee ne vaikka valmennuskurssilla. Mun sisko opiskeli maanrakennusalaa amiksessa, ja nyt se opiskelee röntgenhoitajaksi ammattikorkeakoulussa. Se on ollut tosi kannustava.

Kuuleehan sitä välillä, että amikset on laiskoja ja tyhmiä. Stereotypiat johtuu varmaan siitä, että ennen vanhaan mentiin amikseen, jos ei päästy lukioon. Ne ennakkoluulot pohjautuukin usein pitkälti vanhempien ajattelutapaan. Yksi tapa murtaa luuloja olisi edistää amisten jatko-opintokelpoisuutta. Sitä myötä amistodistustakin arvostettaisiin enemmän.

Olin 18-vuotias ja halusin nähdä maailmaa. Olin suunnitellut lähteväni au pairiksi Saksaan ja opiskellut kieltäkin jo valmiiksi. Suunnitelmat muuttuivat yllättäen, ja päädyinkin Suomeen. Tullessani tänne osasin sanoa ”moi”, tiesin talvisin satavan lunta ja jotain joulupukista, mutta siinä kaikki.

Muistan kuinka ensimmäisellä kauppareissullani Lempäälässä eräs nainen tuli luokseni kysymään, olinko luonnostaan tummanvärinen. Hän yritti hieroa ihoani nähdäkseen, lähtisikö väri pois. Se oli minusta lähinnä hupaisaa. Olivathan minulle yhtä lailla suuret joukot valkoisia ihmisiä shokki.

Rakastuin au pair -vuoden aikana Suomeen ja päätin jäädä. Myöhemmin esiin nousi integraatio-ongelmia lähinnä sosiaalisissa tilanteissa. Opiskeluiden aikana minut jätettiin usein kutsumatta opintopiireihin tai bileisiin, joita suomalaiset pitivät. Se hieman yllätti. Ihan kuin ihonväri olisi ollut jonkinlainen panssari.

Työelämässä taas haasteeksi on toisinaan osoittautunut räiskyvä persoonani. Minulle on joskus huomautettu, että jos yrittäisin hieman pehmentää hyväntuulisuuttani, ehkä minusta pidettäisiin enemmän.

Olen itse pyrkinyt kunnioittamaan ja mukautumaan suomalaiseen kulttuuriin parhaani mukaan. Olen oppinut integraation ottavan aikaa, mutta myös sen, että se on mahdollista. Vuosien saatossa Suomesta on tullut minulle koti. 

Minussa tapahtuneen suomalaistumisen huomaan usein parhaiten matkustaessani Keniaan. Siellä olen yllätyksekseni pidellyt korviani, kun busseissa soi kovalla musiikki. Saatan myös ihmetellä, jos tuntematon istahtaa viereeni linja-autossa, vaikka muuallakin olisi tilaa. Tämä naurattaa minua suuresti: ympäristö todella tekee kaltaisekseen.

Yllätysulkoistuksen kautta meidän työtiimiin tuli tyyppi, jolla entinen esimiesrooli tuntui juuttuneen päälle – vaikkei hänellä ollut enää mitään valtuuksia. Hitaammin oppiva ja etätöitä tekevä kollegani joutui ensin hänen hampaisiinsa. Esimies oli Oulussa, ja tiiminvetäjän jäädessä äitiyslomalle tämä pomottelija sai vapaat kädet.

Kun puutuin työkaverin pompotteluun, jouduin itse kiusaajan silmätikuksi. Hänen myötäilemisensä ei auttanut mitään. Kaikki aiheutti mielipahaa ja tilanne pyörii ympyrää. Sitten alkoi selän takana raportointi esimiehelle, joka uskoi kaiken ilmoitusasiana.

Jäin siihen oravanpyörään, että ehkä huomenna menee vähän paremmin. Lopulta sain työterveyslääkäriltä masennusdiagnoosin. Tilanne töissä eteni kuitenkin siihen, että mä väsyin jatkuvasti enemmän. Koko ajan piti taklata sitä valehtelua, joka oli levinnyt jo oman porukan ulkopuolelle. Tämä kärjistyi siihen, että hain siirtoa toiseen toimipisteeseen.

Vaikka hoidin työni hyvin ja asiakkaat tykkäsivät, palavereissa edelleen arvosteltiin ja epäiltiin. Huomasin, miten kiusaajan aivopesu oli levinnyt tännekin. Kiusaamiseen ei puuttunut kukaan, ja vastuuta asiasta palloteltiin. Henkilöstöosasto piti minua yhteistyökyvyttömänä, kun en halunnut niellä perusteettomia haukkuja. Tilanne paheni pahenemistaan.

Lopulta eräänä aamuna en päässyt enää ylös sängystä. Vaikka selvitin asian ymmärtäväisen lääkärin kanssa, työsopimukseni irtisanottiin luvattoman poissaolon perusteella ilman esimiehen suostumusta. Myöhemmin asiaa selviteltiin oikeudessa: mitään todisteita esimerkiksi väitetyistä asiakasvalituksista ei löytynyt, päinvastoin. Silti hävisin jutun niukasti tuomariäänillä. Kiusaajani sai tietenkin ylennyksen ja minun vastuualueeni hoidettavakseen.

Tämän jälkeen perustin toisen samaa kokeneen kanssa tyopaikkakiusatut.net -sivuston, jonne halusin kerätä kaiken saatavilla olevan tiedon. Tämä oli itselleni myös henkireikä, kun sain auttaa ja keskustella muiden kanssa. Valitettavan usein kiusatut jätetään oman onnensa nojaan. Ajoimme myös eteenpäin projektia lainsäädäntömuutoksesta. Häirintäpykälä on tällä hetkellä turhan väljä, eikä kannusta tilanteeseen puuttumiseen esimerkiksi yhdessä työterveyshuollon kanssa.

Potkujen jälkeen hain parin vuoden ajan töitä entiseltä alaltani, mutta sain kuulla, että työnantajaa vastaan nostamani oikeusjuttu tekee minusta riskivalinnan. Lähdin lopulta kokonaan uudelle uralle, josta minulla on vain hyviä kokemuksia. Sitten minulta löydettiin aivoista hyvänlaatuinen kasvain, jota ei pystytä leikkaamaan, joten jäin eläkkeelle. Remppailen omakotitaloa, ja uusi vaimoni on ollut tukenani. Ennen olin oikea työmyyrä, mutta nyt sitä on oppinut arvostamaan muita asioita.

Kun siirryin nykyisiin toimitusjohtajan tehtäviini, minua haastateltiin monesti siksi, että olen naisjohtaja. Niissä tilanteissa halusin – ja haluan edelleen – sanoa ennemminkin olevani johtaja, jonka lisäksi olen myös nainen. Olen molempia sataprosenttisesti. Naiseus itsessään ei leimaa johtamistani. Olen nainen, ja se on yksi osa sitä, minkälainen henkilö olen. Ja se henkilö, joka olen, näkyy johtamistyylissäni.

En ollut ensimmäinen pörssiyhtiön naistoimitusjohtaja Suomessa, mutta olin pitkään ainoa. Nyt naisia on kuitenkin alkanut näkyä enemmän. Tietynlaista muutosta on ollut ilmassa, ja ehkäpä se murroskohta on oikeasti nyt tässä. Niinhän ne muutokset monesti tulevat: ensin on vähän ja pientä, josta se sitten kasvaa suuremmaksi. On pitkään puhuttu, että johtamisasemaan pääseminen vaatii tiettyjä valintoja, joita naiset eivät ole tehneet. Mutta ehkä nyt onkin sen sukupolven aika, jossa näitä valintoja tekevät myös naiset.

Uskoisin, että johtamiskulttuuri on myös muuttumassa. Auktoriteettiin perustuva johtaminen oli pitkään “ainoa oikea tapa”. Viime aikoina on huomattu, ettei sillä kuitenkaan saada motivoitua ihmisiä. Johtaminen on ihmistyötä ja siksi mielestäni innostavaa. Mielestäni naisilla on keskimääräistä parempi tunneäly ja luontaisempi kyky tunnistaa ihmisten erilaisia motiiveja ja tarpeita. Se on valtava etu johtamistyössä.

Meillä kaikilla on ennakkoluuloja, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa ennakkoluuloton ihminen. Ihmisen nimi, tausta, ikä ja muut seikat ovat monesti asioita, joiden ei ajattele vaikuttavan mihinkään. Silti ne synnyttävät mielikuvia ja saavat meidät käyttäytymään tietyllä tavalla. On hyvä miettiä, miten ne ennakkoluulot muokkaavat käytöstämme joka päivä.

Jos koen, että jotakin tehdessäni ihmiset pitävät minua pyrkyrinä tai aggressiivisena, tietyt valinnat voivat jäävät tekemättä ja saatan valita helpomman tien. Alitajuntaisilla ennakkoluuloilla on vaikutuksensa, totta kai. Muutenhan meitä naisia olisi varmaan toimitusjohtajina yhtä paljon kuin miehiä.

Ei senkään tosin pitäisi olla lähtökohta, että kaikkialla olisi miehiä ja naisia fifty-fifty. Ei ole myöskään kenenkään etu, että vain naiset pärjäisivät ja miehet eivät. Oleellista olisi, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet. Sellaiset mahdollisuudet, etteivät piilevät ennakkoluulot jarruttaisi ketään.

Kun pohditaan, onko lasikattoa, niin ihan varmasti on. En ole itse kuitenkaan kohdannut sitä juurikaan – tai sitten en ole huomannut. Olen silti varma, että monet naiset ovat kohdanneet epätasa-arvoa sukupuolensa vuoksi. Emme me elä täydellisessä yhteiskunnassa. Minulle sukupuoli ei vaan ole koskaan tuntunut olevan este.

Teininä ajattelin olevani siveyden sipuli kun huomasin, että kaikkia muita kiinnostaa seksi enemmän kuin mua. Toisaalta ajattelin, että kaikki muut on outoja, ja mä olen tavallinen. Huomasin olevani erilainen, mutta en ihan tajunnut miksi. Sitä kovasti sanotaan, että on ihan normaalia, että seksi kiinnostaa. Kukaan ei sano, että sekin on normaalia, että ei kiinnosta.  

Tällä hetkellä veikkaisin olevani aseksuaalin lisäksi myös aromanttinen. Parisuhteelta haluaisin sitä, että olisi joku jonka kanssa käydä reissuilla, koska yksin reissaaminen on pelottavaa. Ja että voisi katsella leffoja sohvalla puoliksi päällekkäin, koska se on kivaa. Mä kaipaan hirveästi omaa aikaa, joten mä en ehkä jaksaisi sitä, että asuisi yhdessä. Ehkä voisi olla joku kiva naapuri, jonka kanssa hengata.

Pidän Jyväskylän Setalla kuukausittain vertaistukiryhmää toisena vetäjänä. Aluksi mietittiin, että sinne ei ehkä tule ketään, mutta sinne onkin tullut mukaan paljon ihmisiä. Se on kivaa, että voi puhua avoimesti mistä vaan ja tietää, että ne ihmiset ymmärtää. Myös mun porukat on kyllä ihania. Ne on muutenkin tehneet hyvin selväksi sen, että kaikki asiat saa kertoa, ja aina saa tulla kotiin. Mulla on ollut hyvä mäihä muunkin lähipiirin kanssa, eikä ole ollut ongelmia. Aiemmin oli ehkä jotain vihjailua ja parittamisyrityksiä, mutta ne loppuivat, kun asioista keskusteltiin.

Aseksuaalien suhde muihin seksuaalivähemmistöihin voisi olla vielä parempi, koska meidän olemassaoloa aina välillä kielletään. Usein väännetään siitä, kuulummeko saman sateenkaaren alle kuin kaikki muutkin. Setan sanakirjan määritelmää on lähiaikoina muutettu, sillä ennen aseksuaalisuutta ei pidetty seksuaalisena suuntautumisena. Seta kääntyy hitaasti, mutta nyt se on jo parempaan päin.

Periaatteessa mä ymmärrän, miksi nämä muut on meille vähän nihkeitä. Homoyhteisöillä ja muilla on muutenkin se ongelma, että ne nähdään hirveän paljon seksin kautta. Meidät taas nähdään antiseksuaalisina, mikä sitten korostaa sitä, että seksi on heihin liittyvä asia.

Netissä näkee kaikenlaista kieltämistä: ”Eihän tuo nyt ole oikea asia, menkää lääkäriin.” Monet sekoittavat vielä aseksuaalisuuden ylipäänsä libidoon ja haluihin, mikä on taas ihan eri asia. Se ei myöskään ole niin mustavalkoista: jotkut aseksuaalit harrastavat seksiä tai itsetyydytystä. Tavallaan mua kiinnostaa seksi teoriassa, mutta ei käytännössä. Jännä ajatus, mutta en mä sitä halua tehdä.

Isyys on mulle tärkein asia maailmassa. Tiedän, ettei se sovi kaikille, mutta mä arvostan isyyttä valtavasti. Jäin kotiin hoitamaan poikaamme, koska hän oli mielestämme liian nuori menemään päivähoitoon. Lisäksi halusin tietää, miltä tuntuu olla koti-isä. Halusin tasa-arvoisen mahdollisuuden lähentyä lapseni kanssa.

Mulle oli tärkeää, että poikani oli tekemisissä muiden lasten kanssa. En tavannut monia muita koti-isiä, eivätkä äidit oikein osanneet suhtautua minuun: mitä kieltä puhua ja mitä kysymyksiä kysyä. He olivat omissa porukoissaan juttelemassa esimerkiksi lastenvaatemerkeistä – joista tiesin myös –  mutta eivät ottaneet mukaan keskusteluihinsa.

On hankalaa sanoa, johtuiko se siitä, että olen mies, vai että olen ulkomaalainen. Ehkä vähän kummastakin. Yleensä en välittänyt, mutta välillä oli rankkaa olla ulkopuolinen. Olin oikeasti yksinäinen.

En tiedä, miksi Suomessa ei ole enempää koti-isiä. Luulen, että ainakin osittain se johtuu kulttuurisista olettamuksistamme siitä, mikä on hyväksyttyä tai normaalia. Moni isä ajattelee yhä, ettei ole kunnon mies, jos ei elätä perhettään. Mutta kun isät eivät jää kotiin hoitamaan lapsiaan, he eivät oikeasti tiedä, miten katsoa lasten perään. Silloin vastuu hoitamisesta jää äideille. Siitä syntyy kehä, jossa vanhaa mallia toistetaan.

Siitä ei ole ainakaan apua, että isistä on olemassa kaikenlaisia stereotypioita. Sosiaalisessa mediassa on paljon “hauskoja” videoita siitä, mitä tapahtuu, kun isät pukevat tai ruokkivat lapsiaan. Lastenhoitajaisät ovat pelkkä vitsi.

Äskettäin päiväkodin työntekijä kehui lastani sanoen: “Sinun vaimoasi pitäisi onnitella pojan kasvattamisesta.” Ajattelin mielessäni, että haloo, minähän pojan kanssa olin ollut koko edellisvuoden. Kaikki hänen tapansa tulevat allekirjoittaneelta. Haluan todella rikkoa ennakkoluulon siitä, että isät eivät osaa kasvattaa lapsia.

Tiedän, ettei se aina ole taloudellisesti mahdollista, että paremmin tienaava vanhempi jää kotiin. Usein se on isä. Toisaalta tietynlaista läheisyyttä ei voi saavuttaa juuri muuten kuin viettämällä paljon aikaa yhdessä. Minulle yhteisen ajan viettäminen ja siteen muodostaminen poikaani oli erityinen kokemus. Meillä on nyt omat juttumme, joita teemme yhdessä.

Kannustaisin jokaista isää kokeilemaan. Ei se tietenkään ollut pelkkää ruusuilla tanssimista – toisinaan olin väsynyt ja turhautunutkin. Mutta silloin ajattelin: aika kuluu hurjan nopeasti, enkä halua menettää näitä hetkiä poikani kanssa.

Tulin raskaaksi aika pian sen jälkeen kun olimme alkaneet yrittää. Kun saat sen odotetun plus-merkin tikkuun, susta tulee heti vanhempi. Rupeat ajattelemaan tulevaisuutta: nimiä ja sitä, miltä tuleva lapsi näyttää.

Viikolla 11 mulla alkoivat kovat supistuskivut. Kävin päivystyksessä, eikä sydänääniä enää löytynyt. Raskaus meni kesken myöhemmin siinä päivystyksen lattialla. Vaikka tiesin, että keskenmenon riski oli olemassa, ei sen kuvittele osuvan omalle kohdalle eikä siihen voi mitenkään valmistautua. Se iskee päin naamaa eikä sitä ymmärrä.

Terveydenhuollon tuki oli siinä tilanteessa heikkoa. Tapahtumaa ei edes pahoiteltu. Ymmärrän, että se on heille yleistä, mutta mulle ei. Keskenmeno herättää kysymyksiä: olisiko voinut tehdä jotain toisin ja miksi niin kävi. Näihin kysymyksiin en saanut terveydenhuollon piiristä vastauksia. Koin jääväni asian kanssa tosi yksin, oman tiedonhankinnan ja ymmärtämisen varaan.

Monet yrittivät lohduttaa sanomalla: ”Kyllä sä vielä tuut raskaaksi.” Se ärsytti mua tosi paljon, koska eihän sitä voi kukaan tietää. Itse koen, että tsemppausta tärkeämpää on se, että lähipiiri on läsnä korvina, jos haluaa puhua.

Mut yllättivät omat vihan ja katkeruuden tunteet. Keskenmenon jälkeen olin tosi kateellinen lapsellisille siihen pisteeseen, etten halunnut nähdä vauvamahoja tai vauvoja. Enkä oikein vieläkään. Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut olla onnellinen toisten puolesta.

Sosiaalisessa mediassa ei näy muita kuin onnistuneita raskauksia. Sillä on syynsä, miksi merkkihenkilöiden raskauksista ilmoitetaan raskauden edettyä jo pitkälle. Epäonnistuneet tarinat eivät ole tervetulleita, vaikka ne ovatkin yleisiä. Eihän kuolemasta tai vanhenemisestakaan puhuta, koska ne ovat ikäviä asioita. Tuntuu ettei me ylipäänsä osata suhtautua negatiivisiin asioihin, koska niitä ei tarjoilla meille. Koen kuitenkin, että mun raskaustarina on yhtä arvokas kuin nekin, jotka päättyvät vauvaan.

En tiedä, pääseekö keskenmenosta koskaan täysin yli. En olisi ikinä arvannut, että menetys on niin raskas. Elämä kuitenkin jatkuu ja menetyksen kanssa oppii elämään. Pitää vain antaa itselleen lupa tuntea aidot tunteet.

Toivoisin, että koulun seksuaalivalistuksessa käsiteltäisiin myös lapsettomuutta ja raskaaksi tulemisen haasteita. Ne on juttuja, joihin moni törmää siinä vaiheessa, kun haluaa lapsen. Olisi myös ihanaa, että yhteiskunnassa kaikki tarinat olisi tervetulleita, vaikka niillä ei olisikaan onnellista loppua. Kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti, mutta sitten tulee uusia tarinoita.

Olen aina halunnut elää mahdollisimman luonnonmukaisesti sekä hoitaa itseäni ja lapsiani muilla tavoin kuin kovilla lääkkeillä. Urani alkuaikoina Savossa etenkin nimi “homeopaatti” herätti ihmetystä. Ihmiset kyselivät, mitä tekemistä alalla on homeen kanssa. Toisaalta pienellä paikkakunnalla minut tunnettiin, mikä sinänsä oli yrittäjälle etu. Harva kuitenkaan uskalsi tulla vastaanotolleni etuovesta, vaan vähän vaivihkaa ja hiiviskellen.

Ajattelen, että nykyään hoitotyössä yksilö erotetaan usein kontekstistaan: yksilöllisyyttä korostetaan jatkuvasti enemmän. Näin tullaan unohtaneeksi ihmisen kytkökset ympäristöön ja sukupolvien jatkumoon, mikä on mielestäni sääli. Homeopatian tarjoama ajattelu sekä henkilökohtainen elämänkokemus ovat mielestäni erittäin arvostettavia asioita, myös hoitotyössä.

Urani aikana olen kohdannut niin tietämättömyyttä kuin skeptisismiä. Olen huomannut ihmisten näkevän ja ymmärtävän asiat niin kuin he haluaisivat niiden olevan. Toisaalta tutut käsitykset tuntuvat turvallisilta, vaikka ne eivät perustuisi faktoihin. Jos asiakas ei ole tiennyt homeopatiasta aiemmin, hoitojen myötä luotto metodiin on usein kehittynyt ja työni luonnetta on opittu ymmärtämään. Parasta työssäni on nähdä, kuinka asiakkaat alkavat voimaan paremmin.

Joillakin skeptikoilla on kuitenkin lähtökohtaisesti halu olla ymmärtämättä. Tällöin vaihtoehdoille ei löydy saumaa. Uskon, että asenne vaikuttaa paljon. Asenteen voimin voidaan niin edistää kuin estää muutosta. Joissakin maissa vallitsee laajasti sellainen kulttuuri, jossa keskitytään siihen, mikä on paremmin tänään. Sellainen on meillä vieraampaa.

En ajattele, että homeopatia olisi ainoa oikea vaihtoehto. Tiedän tästä vain itse eniten. Ihmiset tekevät erilaisia valintoja elämässään päästäkseen eteenpäin, ja arvostusta tulisi mielestäni kohdentaa tuohon pyrkimykseen. Haaveenani olisi tehdä yhteistyötä muiden hoitomuotojen ammattilaisten kanssa. Kokonaisvaltainen ajattelutapa on mielestäni se, jolla on mahdollisuus luoda positiivista kehitystä.

/ 10.11. klo 16.40: Artikkelia on muokattu. 

Saadun palautteen myötä Samanarvoisten Suomi -työryhmä haluaa pahoitella tämän haastattelun aiheuttamia väärinkäsityksiä. Työryhmä ei halua ottaa tekstillä kantaa homeopatian toimivuuteen tai toimimattomuuteen lääketieteellisestä näkökulmasta, vaan haluaa artikkelilla esitellä laajemmin haastatellun maailmankatsomusta ja ajatusmaailmaa. Lisää tietoa homeopatiasta ja tutkimustuloksia siihen liittyen löytyy esimerkiksi Pohjoismaisen Homeopaattiyhdistyksen verkkosivuilta, Studio55:n haastattelusta, Turun Sanomien blogista, Kauppalehden artikkelista ja Skepsis ry:n sivustolta.

Nuorena miehenä olin töissä Irlannissa kuusi vuotta. Oman kokemukseni mukaan irlantilaiset ovat hyvin välittömiä. Siellä kysytään tuntemattomiltakin kuulumisia ja tarjotaan apua. Jos joku on surullisen näköinen, tarkastetaan että kaikki on hyvin. Tänne tullessani ymmärsin Suomen olevan hyvin erilainen maa. Ihmiset täällä ovat hyvin pidättäytyviä.

Tulin kuusi vuotta sitten Suomeen. Puolen vuoden työskentelyn ja maassaolon jälkeen ymmärsin haluavani asettautua tänne. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana minulla ja perheelläni ei ollut juurikaan suomalaisia ystäviä. Naapurustossa ihmiset lähinnä tarkkailivat. Ainut rohkea oli eräs suomalainen mummo, joka alkoi opettaa minulle suomen kieltä. Nykyään me grillataan yhdessä makkaraa.

Olen sitä mieltä, ettei maahan muuttaneen kannata jäädä istumaan kotisohvalle. Pitää lähteä liikkeelle. Itse haluan keskustella suomalaisten kanssa ja oppia kieltä joka päivä. Joidenkin kantasuomalaisten silmistä näkee edelleen, että heitä jännittää. Kuitenkin esimerkiksi naapurustossani kaikki tervehtivät tätä nykyä, vaikka ensimmäiseen kolmeen vuoteen ei sanottu mitään.

Tällä hetkellä on helppoa saada työtä ja kaikki portit ovat auki, koska puhun kieltä, mutta alussa työnhaku tuotti todellista päänvaivaa. Hakiessani töitä minuun luvattiin usein ottaa yhteyttä. Istuin kotona ja odotin soittoa. Kukaan ei koskaan palannut asiaan, ja ihmettelin tätä logiikkaa. Päättelin että suomalaiset pelkäävät sanoa asioita suoraan. Saatuani töitä huomasin, että monella oli hieman ylimielinen asenne minua kohtaan. Kuitenkin puolen vuoden yhdessä työskentelyn jälkeen meistä tuli samanveroisia. Ihmiset tarvitsevat aikaa.

Kerran työmaalle tuli työkavereita Turusta. He olivat hyvin erilaisia suomalaisia: hymyilivät! Luulen Uudenmaan olevan melko väsynyt. Toiveenani on muuttaa sisämaahan, missä on rauhaisaa. Haluan asua ja työskennellä Suomessa koko elämäni.

Olen kotoisin Karjalankannakselta, Oravakydön kylästä. Minulle ja muille samanikäisille tytöille ehdotettiin, että lähtisimme lottakoulutuskeskukseen kurssille. Niinpä 17-vuotiaana lähdin Hämeenlinnaan kolmen viikon kurssille loppukeväästä vuonna 1943. Äiti antoi luvan, mutta sovittiin, että tulisin kesäksi heinätöihin kotiin. Vaan enpä päässyt kotiin. Kesäkuussa alkoi suurhyökkäys, ja meidät kaikki määrättiin kommennukselle. Annettiin vain matkapassit ja kerrottiin, että koulutetuista lotista oli pulaa.

Minut määrättiin ilmavalvontakomppaniaan ja toimin kesäkuusta 1943 aina lokakuuhun 1944 hirsistä rakennetussa tornissa. Ensin Karjalankannaksella Pöllökkälässä ja kun peräännyttiin, Valkjärvellä Pentsälässä. Meitä oli viisi tyttöä tornia kohti. Vartioitiin aina kaksi tuntia kerrallaan vuoroissa. Kurssilla meille oltiin opetettu kaikki koneet ja miten vartiointia tuli suorittaa.

Minä olin niin nuori, etten osannut mitään pelätä, mutta kyllä siellä vanhemmat lotat itkivät, kun jylinä ja pauke kuuluivat. Muistan ne näyt, kun satoja koneita lensi halki taivaan, ja soitettiin hätäpuheluita. Aina siellä valitettiin: “Aina teillä on hirveä hätä!” Ei siinä auttanut kuitenkaan muu kuin soittaa.

Itselleni oli kunniatehtävä toimia lottana. Saatiin toinen toisiltamme arvonantoa ja kyllä minusta tuntuu, että moni suomalaismieskin arvosti. Kuulihan sitä kaikenlaisia rumia juttuja etupäässä sellaisilta, jotka eivät olleet lottatoiminnassa mukana. Juoruiltiin, että halusimme poikien perässä rintamalle. Ikäväähän se sellainen oli, kun tiesi, ettei moisille puheille ollut mitään syytä. Minusta muistot ovat pääosin hyviä. Sain olla avuksi ja oppia vanhemmilta naisilta.

Rauhan tultua muutin Ähtäriin, jonne äiti oli sijoitettu sodan jaloista. Oli se kovin raskasta, kun kaikki maat ja metsät jäivät kannakselle. Ei ollut mitään omaisuutta, mihin turvautua. Se oli hankalaa. Halusin työskentelemään lasten pariin, ja siihen aikaan Helsingin Lastenlinna oli haluttu työpaikka. Sinne sitten päädyin, ja loppuikäni halusin toimia tietynlaisessa avustustyössä.

Ihmisten pitäisi opetella vähän autismista. Ihmistä ei voi tuomita pelkän ulkonäön perusteella. Emme ole idiootteja, vaikka siltä voi näyttää. Minä olen malliesimerkki ristiriitojen yhdistelmästä: en osaa monia arjen asioita, mutta ajatukseni ovat kirkkaat ja selkeät.

Ihmiset katsovat minua pitkään ja kummastuneen näköisinä. He ovat ihmeissään, jos kirjoitan kauniita asioita hyvällä suomen kielellä. Olen aina rakastanut suomen kieltä. Minä osaan asetella sanani niin, että ihmiset kuuntelevat ja liikuttuvat.

Monet autistit eivät koskaan pääse kommunikoimaan. Mielestäni keinoja ei etsitä tarpeeksi. On erittäin inhottavaa, kun komennetaan, eikä viitsitä ottaa selvää siitä, mitä toinen tarkoittaa. Ihmisillä on paljon ennakkoluuloja autisteja kohtaan. Olisi hyvä jos puhuttaisiin enemmän avoimesti.

Minä en puhu, ja kirjoitan vain rajattuja aikoja. Opiskelu olisi ehkä vieläkin intohimoni, jos se olisi mahdollista minun ehdoillani. Olen hidas lukemaan ja kirjoittamaan. Kuunteleminenkin kestää. Opiskelisin mielelläni lisää filosofiaa – se on sieluni kieli. Tykkään matikasta, ruotsista ja englannista. Yhteiskunnallinen tietämyskin kiinnostaa. Oikeastaan kaikki opiskelu olisi tervetullutta lisää minulle.

On tärkeää, että opiskelu on mahdollista myös vammaisille. Edellytyksiä siihen on heikennetty nyt kun halutaan säästää kaikesta. Se ei ole reilua, kun emme voi puolustaa itseämme.

Koulussa inhosin sitä, kun yleisopetuksen oppilaat matkivat meitä ruokasalissa. Olimme kuin sirkusapinoita siellä. Opettajat eivät viitsineet ohjata tavallisten luokkien oppilaita hyvään käytökseen. Toivoisin, että ihmiset olisivat ystävällisiä, eivätkä koskaan pilkkaisi. Monet eivät varmasti ymmärrä, mutta voisivat olla edes kohteliaita.

Kaikki autistit eivät todellakaan ole samanlaisia, eikä autismin syitä varsinaisesti tiedetä. Miksi juuri minä olen autistinen? Olisin mielelläni vähän tavallisempi, mutta en voi sille mitään, että olen tällainen. Joskus olen katkera omasta puolestani.

Elämästäni kertovan dokumentin jälkeen olen saanut julkisuutta. On ollut mukavaa, kun minut on kutsuttu keskustelutilaisuuksiin, joissa olen saanut vastata ihmisten kysymyksiin. Hetkittäin olen jopa ylpeä itsestäni.

Ei valtaosalla suomalaisista ole mitään suomenruotsalaisia vastaan, vaan sitä, että on pakko opiskella ruotsia. En ihan tajua, miksi ihmiset ovat niin katkeria siitä. Ruotsi ei ole kauhean vaikea kieli, ja siinä on aika samat rakenteet kuin englannissa. Mun mielestä olisi ihan okei, jos voisi valita vaikka joko ruotsin tai venäjän. Ajattelen näin, koska oon itsekin yrittänyt oppia venäjää. Se on niin hiton vaikeaa! Ehkä asenne ruotsia kohtaan sitten paranisi. Nyt se on kuin joku piru.

Ruotsiksi voin aina sanoa tasan tarkkaan, mitä tarkoitan. Suomeksi ei aina tule sanat mieleen, joten saatan sanoa jotain sinne päin. Toisaalta suomessa on paljon sanoja, jotka kuvaavat jotakin tiettyä tilannetta tosi hyvin. Me juuri väiteltiin siitä, mitä ”ruuhkavuodet” voisi olla ruotsiksi. Ja tietysti on ”kiva”: ruotsissa ei ole ihan vastaavaa sanaa, joten käytämme sitten sitä.

Ruotsinkielisten suomalaisten asenne on jännä. Aina jos pöydässä on yksikin suomenkielinen henkilö, joka ymmärtää ruotsia muttei puhu sitä niin hyvin, on itsestään selvää vaihtaa kieli suomeksi. Totta kai löytyy myös suomenruotsalaisia, jotka eivät oikeasti osaa suomea. Silloin tilanne on toinen.

Suomenruotsalaisuus tulee aika harvoin tulee puheeksi. Joku saattaa kysyä asiasta, jos kuulee mun sanovan jotain oudosti. Moni suomenruotsalainen ajattelee, että yöllä nakkikiskalla pitää miettiä, puhuuko ruotsia vai suomea. En tiedä, onko se ylivarovaisuutta. Joku juoppo sporassa saattaa huudella, jos puhuu ruotsia, mutta koen aika vähän suoranaista vihaa. Yleensä kielikysymystä perustellaan ainakin kasvotusten ihan asiallisesti, ja saahan asioista olla eri mieltä.

Totta kai mä haluaisin, että ruotsin asema säilyisi Suomessa. Toisaalta se ei voi olla itsestäänselvyys, jos kuusi prosenttia väestöstä on ruotsinkielisiä. Mäkin vaihdan usein suomeen, enkä voi sitten olla katkera, kun ihmiset eivät puhu ruotsia.

Ehkä järkevin poliittinen ratkaisu olisi, ettei kaikkialla Suomessa tarvitsisi osata ruotsia valtion viroissa. Koko maassa olisi kuitenkin hyvä opiskella sitä, koska muuten ihmiset tulisivat eriarvoisiksi. Jos ruotsintaidoton haluaisikin muuttaa vaikka Helsinkiin, ei hän saisi välttämättä töitä. Eikä siitä ole kenellekään haittaa, että on pätevyys tehdä töitä koko maassa.

Pisimmän aikuisiän työurani olen tehnyt toimittajana. Kun työttömyys yllätti pitkän työputken jälkeen, jouduin palaamaan taas lähtöpisteeseen. Tuolloin mieleeni hiipi perisuomalainen ajatus: mitä muut minusta nyt ajattelevat? Vaikka häpeään ei ollut mitään varsinaista syytä, silti hävetti, kun mietin, mitä muut ajattelevat.

Työttömänä tekee yleensä kaikkensa ymmärtääkseen, miksi tilanteeseen on joutunut. Spekulaatioiden avulla en ole kuitenkaan ainakaan vielä päässyt yhtään pidemmälle. Minulla on kaksi ammattikorkeakoulututkintoa, mutta tiedän, ettei koulutukseni vastaa täysin media-alan vaatimuksia. Alalla on myös vähennetty työpaikkoja, joten kilpailu on koventunut. Minulla on kuitenkin liki kymmenen vuoden vankka työkokemus eri toimituksissa työskentelystä. Tuntuukin, että työpaikkoja hakiessa yliopistotason koulutuksen saaneet ajavat kaltaiseni ammattikorkeakoulusta valmistuneen edelle – huolimatta muista osatekijöistä, kuten työkokemuksesta.

Mietin, onko ammattikorkeakoulututkinto edelleen työnantajille kummajainen, ja olenko käynyt kouluni ihan turhaan. Vai pelkääkö työnantaja minun tulevan liian kalliiksi kokemus- ja ikälisineni? En todella tiedä. Olisin hyvin kiitollinen, jos joku osaisi antaa minulle vastauksen kysymyksiini.

Pitkilläkin työttömyysjaksoilla olen pyrkinyt hankkimaan itselleni mielekästä tekemistä niin yhdistystoiminnan kuin erinäisten luottamustehtävien parista. Kaiketi yleinen aktiivisuus kertoo ihmisestä jotain, vaikka työmarkkinoilla pysyttelemisessä olisi ollut haasteita. Ansioluettelossa olevien aukkojen suhteen olisikin hienoa, jos voitaisiin tarkastella kokonaisuutta. Ei se hankittu ammattitaito minnekään katoa.

Työhaastatteluissa omassa maakunnassani on usein tiedusteltu, kuinka paljon mieheni yritystoiminta työllistää minua. Mieheni on maatalousyrittäjä, ja toki maatilat ovat usein perheyrityksiä. Ehkä työnantajat olettavat, että mieheni työ pitää minut niin kiireisenä, että en pystyisi hoitamaan muita töitä kunnolla. Olen kuitenkin miettinyt, kysytäänkö asiasta muiden alojen yrittäjien puolisoilta. Puolison uravalinta ei saisi olla kenenkään työllistymisen esteenä. Toivoisinkin, etteivät työnantajat nojaisi liiaksi omiin tulkintoihinsa.

Sen, että olen puolison työn kautta sidottu maakuntaan, voi nähdä joko haasteena tai mahdollisuutena. Uskollisia työntekijöitä voi löytyä eritoten niiden maakuntalaisten parista, joilla on muitakin sidoksia alueeseen kuin työ. Koska peltoja ei kuitenkaan tuosta vain kääritä ja siirretä esimerkiksi Kehä kolmosen sisäpuolelle, minun tulee olla valmis vastaanottamaan työtarjouksia myös kauempaa. Toisaalta etätyömahdollisuuksien kehittäminen näin digitalisaation aikaan ei olisi lainkaan hassumpi idea.

Uskonto ja hengellisyys merkitsevät mulle tosi paljon. Ilman niitä en olisi se kuka olen. En käy viikoittain kirkossa tai lue päivittäin Raamattua, mutta saan uskosta hirveästi vahvuutta ja apua elämääni. Se auttaa mua jaksamaan. Lisäksi se opettaa mulle jatkuvasti lisää maailmasta ja itsestäni.

Uskonto on asia, josta ei Suomessa jostain syystä kannata keskustella. Se on kirjoittamaton sääntö. Seurakuntaan ja uskonnollisuuteen liitetään tiettyjä stereotypioita, ja ehkä siksi en itsekään ole tuonut tätä puolta itsestäni kauheasti esiin.  En kuitenkaan peittele uskoani, ja puhun asioista niiden oikeilla nimillä. Pyrin tuomaan uskoani esiin eniten oman käytökseni kautta: arvostamalla ja kunnioittamalla muita. Niistä kristinuskossa onkin mielestäni pohjimmiltaan kyse.

En haluaisi, että kenelläkään olisi isoa kynnystä puhua mulle esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisestaan sen vuoksi, että mulle usko on tärkeä osa elämää. Kun sellaisia tilanteita on joskus tullut eteen, olen miettinyt, tuonko uskonnollisuuttani jotenkin väärällä tavalla esiin vai johtuuko se muista ennakkoluuloista.

Joillain tuntuu olevan ajatus: ”Tuo ei varmaan hyväksy minua, koska se uskoo.” Siitä haluaisin eroon. Jos ei ole omakohtaista kokemusta uskonnosta, uskosta tai seurakunnasta, on helppoa toimia tietynlaisten, harhaanjohtavien ajatusmallien mukaan. Olisi hyvä ottaa selvää asioista ennen kuin tuomitsee ja tekee johtopäätöksiä. Ei uskonto ole se, joka tuomitsee, vaan ihminen.

Haluaisin ihmisten ymmärtävän, ettei uskonto ole paha asia eikä Jumalaan uskominen ole ainoa ihmistä määrittävä tekijä. Hyväksyn muut ihmiset ja annan heidän uskoa tai olla uskomatta. Toivoisin, että munkin usko olisi fine muille. Ei se ole keneltäkään pois, että joku uskoo ja joku ei.

Ei kukaan meistä voi määritellä sitä, minkälainen toisen pitäisi olla. Siksi on myös turhauttavaa, jos muut sanovat oman uskoni olevan väärin. Monesti se johtuu tietämättömyydestä. Ei tietämättömyyskään ole mikään paha asia, vaan se asenne, ettei ole valmis ottamaan selvää ja kysymään. On vaikeaa ymmärtää, miksi se on joillekin niin hankalaa. Onhan se toki itsellenikin välillä, mutta mielestäni se osoittaa vahvuutta, että on valmis keskustelemaan ja ihmettelemään muiden tapaa olla ja elää.

Maailma olisi mielestäni paljon parempi paikka, jos ihmiset koettaisivat enemmän tulla toimeen kuin etsiä vikoja toisistaan. Sellaista simppeliä kunnioittamista tulisi olla enemmän.

Välillä ihmisten kohtaaminen kaupungilla vaatii luovuutta. Jos haluaa nopeasti hoitaa jotakin, täytyy yrittää pärjätä elekielellä. Se riippuu aina vähän ihmisen asenteesta ja aiemmista kokemuksista, että uskaltaako hän alkaa kommunikoimaan. Suomessa ihmiset tuppaa olemaan sellaisia, että ei heillä olekaan mitään tärkeää asiaa, kun en kuule.

Kuurojen asema ei ole tasa-arvoinen. Ihan arkisia esimerkkejä ovat heikot tekstitykset telkkarissa tai elokuvissa. Jos juna-asemilla tai lentokentillä tulee muutoksia aikatauluihin, saavat kuurot tiedon viimeisinä – tai eivät ollenkaan. Isoimmat ongelmat koskevat usein työpaikkojen saamista. On niin paljon ennakkoluuloja ja asenneongelmia. Monesti vedotaan ihan hölmöihin perusteluihin, kuten turvallisuuteen. Tulkkauspalvelujen saaminen on vaihtelevaa, mutta muuhun maailmaan verrattuna tilanne on aika hyvä.

Kun kuuroudesta puhutaan vammana, se on pelottavaa. Jos puhuttaisiinkin siitä, että kuurot ovat kieli- ja kulttuurivähemmistö, se ei kuulostaisi yhtään niin pelottavalta. Pyrin itse taiteen avulla tuomaan kuuroutta esiin nimenomaan kulttuurina.

Ymmärrän, että lääketieteen näkökulmasta kuurous on vamma, mutta se aiheuttaa aivan vääränlaisia lähestymistapoja. Monesti esimerkiksi ajatellaan, että kuurot lapset pitäisi laittaa johonkin erityiskouluun. Tosiasiassa tulkkausapu ja viittomakielen opettaminen olisivat parempia apumuotoja. Kun viittomakielisiä kouluja on suljettu, on kuurot siirretty sieltä sokeiden kanssa samaan kouluun, vaikka tarpeet ovat ihan erilaisia.

Pahin virhe on se, ettei sairaaloissa osata kertoa kuurojen lasten vanhemmille viittomakielisestä elämästä, yhteisöstä ja kulttuurista – usein siksi, ettei sairaaloissa työskentele yhtään viittomakielistä kuuroa. Suurimmalle osalle lapsista asetetaan korvaimplantit eikä anneta kunnollista viittomakielenopetusta. Vanhemmille annetut ohjeistukset luovat mielikuvia siitä, että lapsi voisi tulevaisuudessa herkästi syrjäytyä yhteiskunnasta ilman suositeltuja toimenpiteitä. Siksi vanhemmat tekevät pelon ohjaamina nopeita päätöksiä, jotka eivät pitkässä juoksussa tue lapsen kehitystä.

Olen itse kokenut etenkin musiikin tekemisen suhteen paljonkin ennakkoluuloja, tappouhkauksista lähtien. Olen kuitenkin aika huono häviäjä. Sanoin alusta lähtien itselleni, etten hyväksy epäilijöiden puheita, ja jatkoin oman jutun tekemistä. Olisi hienoa, jos kaikki ihmiset uskaltaisivat haastaa itseään ja sanoisivat useammin: “Hei, sä oot vähän erilainen, mutta kerro sun jutusta ja miten mä voisin tässä toimia oikein.”

Olen kuullut tosi yksittäisiä ja pieniä huomioita siitä, että olen naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa. Meillä on aika monikulttuurinen ystävä- ja perhepiiri, jossa ihmiset ovat avoimia ja matkustelleet paljon. Se vaikuttaa tietysti siihen, miten he meitä kohtelevat. Ja sekin varmasti vaikuttaa, että asumme pääkaupungissa. Täällä ilmapiiri on ehkä avoimempi kuin muualla Suomessa.

Yhden kerran olen kokenut todella inhottavan, ahdistavan ja toisaalta jollain tapaa humoristisenkin tilanteen bussissa. Olin kaksin lapseni kanssa. Kaksi miestä ilmeisesti luuli meitä jostain syystä muslimeiksi ja alkoi keskustella todella ikävään sävyyn ja kovaan ääneen meistä: “Vittu, en tajua suomalaisia naisia! Siinäkin on hyvännäköinen suomalainen muija, jolle ei ole kelvannut suomalainen mies, vaan joku ulkomaalainen islamilainen neekeri, jonka kanssa on pitänyt hankkia lapsia!” Lapseni ulkonäöstä huomaa, että hänen taustassaan on hieman muutakin kuin suomalaisuutta. Kai he sen myötä olettivat meidän olevan muslimeja, joita emme siis ole.

Miehet puhuivat todella lujaa. Varmasti kaikki bussissa olleet sen kuulivat, mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Sen jälkeen mietin, kuinka paljon ihmiset – ja erityisesti muslimit – oikeasti joutuvat kestämään. Leimaamista, syrjintää ja paheksuntaa esiintyy Suomessa aika paljon, eikä kukaan tee niissä tilanteissa mitään.

En tiedä, miten ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan saisi loppumaan. Ei ainakaan sillä huutelulla ja riehumisella. Voisi olla hyvä, että vähemmistöjen määrä Suomessa lisääntyisi entisestään. Silloin monikulttuurisuudesta tulisi normaalimpaa. Lisäksi olisi tärkeää, että ihmisille syntyisi henkilökohtaisia suhteita ulkomaalaisiin, ja että ihmiset ystävystyisivät myös muiden kuin kantasuomalaisten kanssa.

Mieheni työskentelee taide- ja kulttuurialalla, ja on myönnettävä, että se antaa aika paljon anteeksi. Se helpottaa, eikä tarvitse selitellä. Toisaalta on ikävää huomata, miten suuri merkitys puolisoni työllä on ihmisten käyttäytymiseen.

Kun mieheni tuli Suomeen, hän tarvitsi luonnollisesti aika paljon apua käytännön asioiden hoitamisessa. Kielitaitoa ei silloin juuri ollut, ja muutenkin kulttuuri oli uusi. Jouduin tietenkin auttamaan silloin aika paljonkin, ja toisinaan se oli raskasta. Mutta en kokenut sitä mitenkään häiritsevänä. Jos olisimme muuttaneet mieheni kotimaahan, tilanne olisi ollut päinvastainen.

Löydettyäni äitini vuonna 1944 kirjoittaman runon, joka oli otsikoitu ”Pojalleni Ruotsissa”, aloin selvittää asioita. Joskus nuoruudessa minulle oli tokaistu, että minut oli muutaman vuoden ikäisenä lähetetty Ruotsiin oppiakseni kävelemään. Kaiketi oikeanpuoleinen halvaantuneisuuteni oli ollut tähän syynä. Siihen aikaan ei mistään puhuttu, ja tuo jäikin ainoaksi tiedoksi, minkä vanhemmiltani sain. Myöhemmin olen miettinyt, että liittyyköhän tämä sotalapsikokemus siihen, että olen aina ollut kauhean kova ikävöimään.

Aina vuodesta 1939 Suomesta lähetettiin Ruotsiin lapsia sotaa pakoon. Aluksi vain sairaita ja myöhemmin myös terveitä, yhteensä arviolta 75 000. Olin yksi noista Ruotsiin lähetetyistä ja elin vuosina 1943–44 kaksi vuotta uppsalalaisessa vaikeavammaisille suomalaislapsille tarkoitetussa lastenkodissa. Lopulta palasin isän vaatimuksesta Suomeen, vaikka äidin puolesta olisin saanut jäädä Ruotsiin. Uskon, että syynä tähän oli vammaisen lapsen tuoma häpeä.

Eihän minulla ollut ongelmia, kun olin vasta kolmevuotias palatessani. Niille lapsille, jotka olivat viisi–kuusi vuotta pois, oli paluu kuitenkin kovempi pala. Vanhemmat ja muut sukulaiset Suomessa kuvittelivat, että lapset olivat kyenneet säilyttämään kielen. Joidenkin perheissä loukkaannuttiinkin pahasti, kun lapsi ei ymmärtänytkään enää suomea, ja oli muutoinkin toista maata palattuaan.

Monet sotalapset kohtasivat ärtyneisyyttä, jos kyselivät myöhemmin vanhemmiltaan tapahtumista. Todettiin vaan, että ”menneet ovat menneitä”, ja että ”vanhojen asioiden tulisi antaa olla”.

En ole ollut katkera vanhemmilleni tai muille tahoille, koska tuohon aikaan ei Suomessa olisi kyetty minua hoitamaan. Olisin saattanut menehtyä täällä. Myöhempi elämä Suomessa osoitti, kuinka vammaisena ihmisenä joutui kohtaamaan haasteita: tuohon aikaan ei opettajilla ollut mitään käsitystä siitä, kuinka vammaista henkilöä tulisi opettaa, ja minut sivuutettiin koulussa tyystin.

Aikuistuttuani ei kukaan meinannut ottaa minua töihin. Olen vain ollut niin pirun sitkeä, että lopulta olen pärjännyt elämässä.

Minusta tuntuu, että kun sodan jälkeen asioita käytiin läpi, tunnettiin monessa määrin häpeää. Itselleni oli kuitenkin käsittämätöntä, että mitä salattavaa siinä kaikessa oli. Se puhumattomuus on jäänyt lähinnä kalvamaan. Itse olen tyytyväinen siihen, että sain Ruotsissa hoivaa. Sehän oli hyvä aikomus.

Pienen ammatillisen etsintäni jälkeen kaveri ehdotti mulle uraa rakennusalalla. Innostuin ja päätin lähteä kokeilemaan, jos se olisi mun juttu. Naispuolisia henkilöitä suositaan kouluun haun yhteydessä sukupuolipistein, koska meitä toivottaisiin enemmän alalle. Sadan opiskelijan joukossa oli kuitenkin vain neljä tyttöä.

Koulussa sukupuoli ei merkannut, vaan olimme kaikki samaa tiimiä. Oikeastaan vasta työelämässä havaitsi, että nainen alalla oli joillekin ongelma. Tuli huomattua, että toiset todella arvostavat naisten panosta muun muassa pikkutarkkuutta vaativissa tehtävissä. Toiset taas lähtökohtaisesti ajattelevat, ettei nainen voi pärjätä rakennuksella.

Yhdellä työpaikalla esimies käskytti mua kantamaan sata kiloa tavaraa katolle. Olen ollut mukana työsuojeluun liittyvässä toiminnassa, joten tiedän lain sanelevan, ettei mitään saisi kantaa ylöspäin. Lain mukaan on myös kohtuutonta laittaa pieni nainen kantamaan mitään raskasta. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että jos uskaltaa kieltäytyä jonkun työn tekemisestä, joutuu helposti silmätikuksi.

Jotkut alalla ajattelevat kärjistäen, että nainen on herkempi, vaikka huomauttaisi ihan asiasta. Yleensä aina löytyy mies, joka hoitaa homman kyselemättä. Tällainen henkilö on usein esimiehen silmissä parempi työntekijä.

Mielestäni usein ajatellaan virheellisesti, että rakennuksella on tärkeintä olla fyysisesti vahva. Käytännössä työmaalta löytyy hyvin monenlaisia töitä. Eräs naiskollega kertoi, kuinka ei saanut työmaalla muuta kuin siivota, vaikka oli aivan yhtä pätevä työhön kuin muut. Itse taas olen ollut tilanteissa, joissa kysellessäni seuraavaa työtehtävää ei ole ohjattu tekemään yhtään mitään. Kuitenkin heti seuraavalle vastaantulevalle miehelle on osattu antaa hommaa.

Yhdessä paikassa tilanne raukesi sillä, että marssin vastaavan työnohjaajan luo kummeksuen, ettei mulle löydy töitä. Loppujen lopuksi tein siinä työpaikassa samoja hommia kuin miehet. Se kuitenkin vaati multa sen, että menin omatoimisesti asiasta huomauttamaan.

Olen mäkin ollut kiltti ja parhaani mukaan yrittänyt sopeutua ja suodattaa. Monissa tilanteissa on auttanut se, että on pyrkinyt joustavuuteen. Olen kuitenkin huomannut, että liiassa kiltteydessä on vaaransa. Kilttinä mut on usein leimattu entistä vahvemmin naiseksi ja jotenkin huonommaksi. Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos kokee vääryyttä, ei saa vaieta. Vaikeneminen ei tule koskaan edesauttamaan sitä, että kenelläkään olisi helpompaa. Panemalla vastaan olen myös usein saanut osakseni arvostusta. On kannustettu olemaan alistumatta. Se on ollut tärkeää.

Tulin Suomeen 29-vuotiaana. Sitä ennen olin työskennellyt synnyinmaassani Etiopiassa graafisena suunnittelijana yhteistyössä monien eri kansainvälisten yritysten ja yhdistysten kanssa. Nautin monipuolisesta ja haastavasta työstäni, jossa sain toteuttaa itseäni. Minulla oli oma studio, jossa tein muun muassa dokumentteja, videointia, kuvankäsittelyä ja graafista suunnittelua.

Suomeen tultuani vietin ensimmäiset kolme kuukautta kotona. Iltaisin kävin suomen kielen kurssilla. Elettyäni itsenäistä, omillani toimeentulevaa elämää, ei ollut helppoa asettua ikään kuin lapsen rooliin aloittamaan kaikki alusta, kieltä myöten. Etsin koko ajan aktiivisesti töitä eri mainostoimistoilta. Joka paikassa minua kehotettiin menemään suomen kielen kurssille. Silloin suomen kieleni oli luonnollisestikin vasta kehittymässä, mutta tulin toimeen englannilla. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ainoa työllistymisen kanava oli siivousala. Tein laivasiivousta neljän kuukauden ajan, minkä aikana pääsin Stadin ammattiopistoon maahanmuuttajille suunnattuun aikuiskoulutukseen koneasentajalinjalle. Ammattikoulutus kesti kaksi vuotta. Koulutus oli monipuolista ja laadukasta.  Ammattikoulutuksen myötä sain tärkeää kokemusta suomalaisesta työelämästä ja työyhteisön jäsenenä olemisesta. Tämä kaikki auttoi minua myös suomen kielen oppimisessa ja myöhemmin työllistymisessäni nykyiseen työhöni koneasentajana.

Suomi on todella, todella vaikea kieli. Suomalainen kulttuuri ja suomalaiset ovat niin erilaisia kuin oman synnyinmaani kulttuuri ja ihmiset. Siihen on ollut totuttelemista, samoin kuin säähän. Suomalaiset ovat ujoja ja hiljaisia. He eivät puhu paljon. Etiopiassa kaikki kadunkulkijat tervehtivät toisiaan, tuntevat he sitten toisiaan tai eivät. Ääntä ja elämää on joka paikassa, toisin kuin Suomessa, jossa koko maan väestömäärä on pienempi kuin minun kotikaupunkini asukasluku.

Suomeen tultuani lopetin unelmoimisen, koska täällä asiat ovat niin eri lailla. Nyt keskityn vain selviytymiseen. Monet maanmieheni ovat opiskelleet ja valmistuneet Suomen yliopistoista. Koska koulutusta vastaavaa työpaikkaa ei ole löytynyt, he ovat muuttaneet työn perässä Amerikkaan tai muihin maihin. Mielestäni yksi syy tähän on opiskelu englannin kielellä. Ulkomailta tulleet opiskelijat eivät opi suomea, ja myöhemmin heidän on kieltä osaamattomina mahdotonta löytää täältä töitä.

On harmi, että koulutetut ihmiset ovat pakotettuja muuttamaan pois Suomesta työn perässä. Täällä kun on kuitenkin hyvät lait ja Suomi on hyvä paikka elää. Taloustilanne ja palkkataso voisivat olla parempia, sillä elinkustannukset ovat korkeat. Työnhaun ja työllistymisen esteenä voi olla pelkästään se, että nimesi on vierasperäinen tai ihonvärisi totuttua tummempi. Toivottavasti työnantajat pian tottuvat moninaisuuteen ja ennakkoluulot voisivat karista.

Asuin nuorempana Egyptissä, isäni kotimaassa. Äitini oli siellä töissä Suomen lähetystössä. Hänen työpaikallaan vieraillessani käteeni osui kirja suomalaisista rauhanturvaajista Suezilla. Kiinnostuin sen myötä rauhanturvatehtävistä, ja Suomeen muutettuani ajatus armeijaan lähtemisestä heräsi toden teolla. Pääsin kuitenkin suoraan lukiosta opiskelemaan maailmanpolitiikkaa, joten koko homma jäi. Tehdessäni myöhemmin strategian sivuaineopintoja Maanpuolustuskorkeakoululla kuulin sattumalta intin erityistehtävistä. Silloin päätin, että samperi, nyt mä haen!

Olen islaminuskoinen, joten se vaikutti palvelukseen oman osansa. Kutsunnoissa mulle sanottiin, että Ramadanin takia kannattaa hakea kesän saapumiserään. Maaliskuussa 2015 laitoin paperit sisään ja jo toukokuussa sain soiton: tervetuloa inttiin heinäkuussa.

Peruskoulutuskaudella komppanian päällikkö otti mut sivuun ja kyseli asiat läpi: saanko oikeanlaista ruokaa, onnistuuko rukoileminen ja tarvitsenko muita erityisjärjestelyitä. Se kapteeni oli ollut Afganistanissa ja lukenut paljon islamista. AUKissa jouduin taas itse selvittämään esimerkiksi ruoka-asiaa muonituskeskuksessa. Lopulta sain sielläkin omaa, sianlihatonta hernekeittoa. Sotilasvalankin annoin ihan normaalisti: samaan Jumalaanhan muslimit uskovat kuin kristinuskoiset. Puuttuisin asepalveluksessa ehkä vain siihen, että yleisessä palvelusohjeessa sallittaisiin tulevaisuudessa turbaanin, huivin tai muiden uskonnollisten symbolien käyttö puolustusvoimissa.

Hain palvelukseen tarkoituksella pois pääkaupunkiseudulta, Porin prikaatiin. Tuvassa puhuttiin tietysti jonkin verran uskontoa koskevista asioista, esimerkiksi pakolaisasioihin liittyen. Siellä huomasin tulevani tosi suvaitsevaisesta ympäristöstä. Kaikkein parhaimmat keskustelut käytiin myöhemmin RUKissa, kun porukkaa oli niin erilaisista taustoista.

Sain oikeastaan inttiaikoina selitellä enemmän naiseuttani kuin islaminuskoani. En käytä hijabia, joten uskoni ei toki näy myöskään yhtä hyvin ulospäin. Sukupuoleen suhtautuminen on aika fifty-fifty: puolet arvostaa sitä, että nainen lähtee armeijaan, ja puolet huutelee kadulla asiattomia.

Unelmani rauhanturvaajan ammatista elää edelleen. Olen tällä hetkellä autokoulussa ja menossa englannin kielikokeeseen. Niiden jälkeen aion hakea tehtäviin Libanoniin. Puhun arabiaa, joten voisin pyrkiä tulkiksi.

Totta kai intti, varsinkin RUK, hajotti välillä. Silti tykkäsin siitä maailmasta. Inttiympäristö myös suojeli kiristyneeltä ilmapiiriltä. Siellä ollessani, Ranskan terrori-iskujen jälkeen, huivia käyttävää kaveriani heitettiin Pasilassa pullolla. Se tuntui ikävältä. Intissä ei ehdi miettiä toisen pukeutumisia tai tekemisiä, kunhan hommat tulee hoidettua. Koko unelmani inttiin lähtemisestä ja rauhanturvatehtävistä syntyi siitä, kun lapsena Egyptissä näki Suomen ensisijaisesti sitoutumattomana ja rauhaa ajavana maana. Niin ajatteleminen on nykyään ehkä vähän naiivia.

Valmistuin 18-vuotiaana ammattikoulusta vaatetusalalta. Halusin tehdä käsitöitä, ja minusta piti tulla käsityönopettaja. Pääsin siivousalan töihin ja huomasin, että tämähän on käsityötä. Työ oli itsenäistä, ja tykkäsin tehdä asioita itsekseni. Nautin siitä, että sain tehdä puhdasta jälkeä ja nähdä ihmisiä.

Siivousala on fyysistä ja haastavaa. Aikataulut ja kohteet muuttuvat. Minulla on ollut onni työskennellä yhdessä kohteessa, palvelutalossa. Aikaisempina vuosina kohteita oli useampia.

Ennakkoluulojen sijaan mietin enemmänkin työn arvostusta. Jotkut saattavat ajatella, että kun toiset sotkevat, miksi minä siivoaisin. Kollegani ovat joskus sanoneet: ”Me ollaan vaan siivoojia.” Enää niin ei sanota. Ajattelin joskus itsekin, että onko tämä sitä mitä haluan. Olin epävarma, sillä minulla ei ollut alan koulutusta. Tietoni ja taitoni lisääntyivät, kun opiskelin laitoshuoltajaksi.

Siivousalasta saatetaan ajatella, että työ on kauhean likaista ja ala-arvoista pienen palkan vuoksi. En koe, että työni on sitä. Totta kai palkkaus on asia, joka tekee työstä aliarvostetun, joten sitä muuttaisin työssäni. Kun palkka on pieni, ihmiset eivät lähde tekemään työtä.

Työ on sosiaalista, ja siinä kohdataan asiakkaita sekä ollaan heidän kanssaan vuorovaikutuksessa. Minulla on mielenkiinto elämää ja ihmisiä kohtaan, sekä sitä kautta myös mielenkiinto työhöni. Ennen meitä ei saanut näkyä: työt tehtiin yöllä tai aikaisin aamulla, kun muut nukkuivat. Nykyään olemme tulleet asiakkaiden pariin, esimerkiksi kauppoihin ja toimistoihin. Saamme olla näkyvissä ja niin pitääkin. Se tuo samanarvoisuutta, ja saamme suoraan palautteen tehdystä työstä: ”Kiitos, kun siivosit työpöytäni.” Tai: ”Ai, kuinka kivaa tulla töihin, kun tuoksuu hyvälle.” Toki asiakas tulee huomioida niin, ettei häiritse hänen työtään.

Pidämme yllä terveyttä ja hyvinvointia. Siivoaminen on minulle ilo. Olen ollut ensi vuonna alalla 30 vuotta ja saanut nähdä, kuinka siivousala on mennyt eteenpäin. Minulla on ollut nuoria perehdytettävänä, ja on ollut hienoa päästä opettamaan oppejani heille. He oppivat minulta ja samalla minä heiltä.

Olen ylpeä työstäni ja haluan jaksaa tehdä sitä eläkeikään asti. Olen palvelualalla, josta tulee hyvä mieli. Pystyn tuottamaan hyvän palvelun niin, että asiakas on tyytyväinen. Asiakkaan tyytyväisyys on työssäni paras palkinto.

Kiinnostuin jo lapsena teatterista, koska olen syntynyt ja kasvanut Kouvolassa pienessä kylässä. Siellä ei ollut mulle hirveästi tekemistä, joten olen aina kehittänyt omia maailmojani. Tässä hektisessä maailmassa on tärkeää tarjota ihmisille mahdollisuus olla jossain muualla. Nyt opiskelen ammattikorkeakoulussa muodin ja puvustuksen koulutusohjelmaa. Ala vaatii ennen kaikkea ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta.

Miehenä tällä alalla saan huomattavasti naisia enemmän huomiota ja mahdollisuuksia. Valitettavasti uskon, että asia ei ole niin naisten työskennellessä miesvaltaisilla aloilla. Mä en ole ihminen, joka haluaisi jollain tavalla korostaa sukupuoltaan. En edes tykkää puhua näin sukupuolitetusti. Se tuntuukin epäreilulta, että naisten täytyy tehdä enemmän töitä, jotta saisivat yhtä paljon kuin miehet.

Olin yksi neljästä opiskelijasta meidän luokalta, jotka tekivät työharjoittelunsa uuden Tuntematon sotilas -elokuvan puvustamossa. Olin ainoa, jolla ei ollut aikaisempaa vaatetusalan koulutusta.

Työ oli tosi rankkaa ja monipuolista. Sen ohessa sai heijastella omia asenteitaan. Kuvausjakson töihin kuului paljon korjausompelua, koska vaatteet olivat vanhoja ja niissä rämmittiin metsässä. Tein myös paljon järjestelyhommia sekä vaatteiden värjäämistä ja patinointia.

Mulle oli aluksi vaikeinta elokuvassa sotilaita esittävien avustajien pukeminen. Olin keksinyt päässäni, että heillä on varmasti paljon ennakkoluuloja mua kohtaan. Omaksuin sitten ne ennakkoluulot itselleni ja muutin käytöstänikin niiden perusteella. Sitä pitäisi aina välttää. Silloin niistä muiden oletetuista ennakkoluuloista tulee sun omia ennakkoluuloja sua itseäsi kohtaan.

Kun avustajien pukemista oli tehnyt pari viikkoa, rohkeus kasvoi. Se oli tosi oivaltava hetki mulle: tajusin, etten voi elää elämääni niin, että suhtaudun ammattiinikin varovaisesti jonkun omassa päässäni olevan ajatuksen takia.

Ennen kuvauksia ajattelin paljon Tuntemattoman sotilaan tematiikkaa. Se perustuu kuitenkin sellaisille arvoille, joita en tue. Kuvausten aikana ajatukset muuttuivat jonkin verran. Ymmärsin, että uudelleenfilmatisoinnin pointti on ehkä muistuttaa täällä Suomessa, että sotaa käydään edelleen kaikkialla.

Sukupuolten suhteen koen, että Tuntemattoman sotilaan asetelma on ajankuva. Silloin on ollut vahvat normit siitä, että mies on mies ja nainen on nainen, ja on käyttäydytty sen mukaan. Yli 70 vuodessa asiat ovat kuitenkin muuttuneet.

Muistisairaus vaikeuttaa arjen juttuja, kun toinen ei vaan yksinkertaisesti muista. Kaikki menot, joita minulla ja puolisollani on, ovat nykyään yhteisiä. Koko ajan täytyy olla toisen mukana. Olemme kuitenkin lasten ja lastenlasten kanssa pystyneet järjestämään asioita niinkin, että minulle on aikaa myös yksin. En ole vielä tarvinnut muuta apua tai tukea, mutta tiedän, että sitäkin on ihan hyvin saatavilla.  

Kun tieto mieheni Alzheimerista tuli neljä vuotta sitten, se oli todella kamala järkytys. Ei tiennyt, mikä tai mitä sairaus on, ja piti tutustua siihen. Kotkan Muistiyhdistys on ollut tosi hyvä ja tärkeä tuki. Sieltä on saanut vertaistukea ja paljon tietoa. Meistä on pidetty todella hyvää huolta: yhdistys on aktiivinen ja siellä on hyvät vetäjät. Ei heitä aina osaa riittävästi kiittääkään siitä, miten ihania he ovat. Ihan yksinkertaisia käytännön neuvojakin olemme saaneet. Esimerkiksi työkalujen kohdalla meillä on nykyisin laput, joissa lukee, mikä kuuluu mihinkin.  

Meillä on melko selkeät päivärutiinit. Tuttua ja samankaltaista on neuvottukin pitämään yllä. Ja hyvä rytmi meillä onkin. Puutarha on meille tärkeä, ja siellä touhutaan paljon. Pelaamme petankkia ja ihan kilpailemmekin siinä. Lääkityksen lisäksi on tärkeää, että on aktiviteettia ja tekemistä, joiden myötä mieli pysyy virkeänä. Ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat myöskin ja se, että on sosiaalisia suhteita ja toimintaa. 

Toki joskus on huonoja päiviä. Tiedän, että tulen jatkossa tarvitsemaan enemmän tukea. Rankkaahan tämä on. Vähitellen vastuu ja tekeminen siirtyvät minulle, ja sen hyväksyminen on vaikeinta. On vaikea hyväksyä sitä, että toinen ei muista, tai uskoa sitä, että jokin taito voisi niin vain kadota toiselta. Joskus tulee ärähdettyä, vaikka tietää, ettei saisi.  

Ilmapiiri muistisairauksien ympärillä on muuttunut. Varmaan ne ovat myös yleistyneet. Vielä viisi vuotta sitten tuttavapiirissäkin oli jännä suhtautuminen, ja jotenkin kartettiin asiaa. Ihmiset ovat muuttuneet suvaitsevaisemmiksi, ja tietoakin on nykyään paljon enemmän. Sen vuoksi varmaan ilmapiirikin on muuttunut.  

Tulevaisuutta ei kannata miettiä. Ei sitä tiedä, miten muistisairaus kelläkin etenee, ja mikä vaihe milloinkin tulee. Totta kai se pelottaa välillä. Etenkin yöt ovat pahinta aikaa, kun alkaa miettimään liikaa. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin nukuttu hyvin.

Emme ole salailleet mieheni sairautta – ja miksi pitäisikään, kun ei tämmöistä ole kukaan itselleen hankkinut. Sen kanssa pitää elää. Kaiken kaikkiaan olemme aika onnellisia.

Olen 202 senttimetriä pitkä, ja kengänkokoni on 53. Jo lapsuudessani olin varsin erikoisen kokoinen: kasvoin tähän pituuteen 13-vuotiaana. Koska olin pitkä, lisättiin ikääni usein viisi vuotta. Kuusivuotiaana minua luultiin 11-vuotiaaksi ja 13-vuotiaana täysi-ikäiseksi.

Olin koulussa huomion keskipisteenä, välillä positiivisesti ja välillä negatiivisesti. Minua houkuteltiin kovasti kiusaamisporukoihin, mutta en koskaan lähtenyt mukaan. Olin urheilijapoika, joka pelasi jalkapalloa ja sählyä. Jopa opettajat vitsailivat monesti, että jos lähtisin mukaan tappeluporukkaan, ei kukaan pidättelisi minua. Tämä sai muut oppilaat kuvittelemaan, että olen jotenkin supervahva.

Jos teini-ikäisenä kävelin kadulla samanikäisten kavereideni kanssa, saattoivat ohikulkijat huutaa minulle: ”Ooksä joku kehitysvammainen? Ei aikuinen mies voi olla kaveri 13-vuotiaiden kanssa!” Oli ahdistavaa olla silmätikkuna. Koulussa sai sentään olla rauhassa, koska kaikki tiesivät, että olen oikeasti 13-vuotias.

Tänä päivänä ihmiset suhtautuvat minuun normaalisti, ja olen kuin kuka tahansa vastaantulija kadulla. Joskus kuitenkin tunnen, että minua pidetään tyhmänä, koska olen pitkä ja iso. Pituus yhdistetään jostain syystä tyhmyyteen ja myös väkivaltaisuuteen, varsinkin miehillä. Olen tuiman näköinen kaveri, enkä voi sille mitään. Esimerkiksi mainosten jakajat kadulla ovat sanoneet: ”Ennen kuin vedät mua turpiin, saanko antaa tämän mainoksen?” En ole koskaan elämässäni lyönyt ketään. Kun pysäytän ihmisiä kadulla ja alan juttelemaan, saattavat he minuutin keskustelun jälkeen sanoa: ”Ai, sä ootkin mukava tyyppi.”

Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, että animaatiosarjoissa tai kansansaduissa, joissa on hyvä ja paha, on paha aina se mustiin pukeutuva ja isokokoisempi hahmo. Tarinoissa tulee ”iso paha jätti” ja on ”iso paha susi”. Isokokoisuuden voisi jättää tarinoista pois.

Liityin 12-vuotiaana 193 senttiä pitkän isäni kautta Pieni- ja isokenkäiset ry:n jäseneksi. Se on yhdistys, joka ottaa huomioon erityiskokoisten ihmisten ongelmia valtakunnallisesti. Olen ollut mukana yhdistyksen tapahtumissa ja kokouksissa 18-vuotiaasta saakka. Siellä olen huomannut, että ennakkoluulojen poistamista auttaa asioista puhuminen julkisesti.

Meidän tytär syntyi maailmaan vauhdilla. Olimme Haukilahden paviljongissa viettämässä kesäpäivää, kun alkoi ukkosmyrsky. Jostain syystä vaistot heräsivät ja tuli fiilis, että kaikki ei ole hyvin ja meidän pitää lähteä sairaalaan. Sairaalassa hoitajat naureskelivat hyväntahtoisesti, että olimme tulleet turhaan paikalle. Samantien sen jälkeen synnytys jo käynnistettiinkin. Esikoisemme syntyi 45 minuutissa.

Puolisoni synnytti tyttäremme ja on hänen biologinen äitinsä. Tytär sai kuitenkin alkunsa minun munasolustani, eli olen tyttäremme geneettinen äiti. Kun saimme tietää tällaisen tavan saada lapsi olevan mahdollinen myös Suomessa, emme oikeastaan edes harkinneet muuta vaihtoehtoa. Se oli vain “naps”: tällä tavalla me haluamme perustaa perheen.

Neuvolassa kaikki olivat meille superihania. Mut huomioitiin neuvolakäynneillä, ja neuvolassa kysyttiin meidän kummankin sukujen sairaudet, mikä oli meistä hauskaa. Kysyessäni saanko tulla yksin tyttäremme kanssa neuvolaan, neuvolan työntekijät onneksi nauroivat. He sanoivat, että kyllä mä olen heidän silmissään äiti siinä missä puolisonikin.

Vaikka kävimme vaimoni kanssa koko prosessin yhdessä läpi, tyttärellämme oli syntyessään juridisesti vain yksi vanhempi. Äitinä sitä haluaa lapselleen kaiken turvan maailmassa, joten adoption puuttuminen on tosi ahdistava ja pelottava tilanne. Jos toiselle vanhemmalle käy jotain, se on itsessään niin kamala ja raskas tilanne, että kuka jaksaisi alkaa taistelemaan vielä omasta lapsestaan?

Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kuusi vuotta, käyneet sateenkaariperheiden kursseja lapsen saamisesta ja todella rankan hedelmöityshoitoprosessin läpi. Olimme säästäneet monta vuotta ja miettineet niitä tapoja, joilla haluamme perheen perustaa. Silti meidän piti todistaa, että olemme parhaita vanhempia lapsellemme, jolla ei ole ketään muita vanhempia. Kyllä siinä rehellisesti sanottuna aika monet itkut itkettiin sen adoptioprosessin aikana.

Vei aikalailla tasan kolme kuukautta ennen kuin adoptio oli vahvistettu. Sen lisäksi, että prosessi kesti, se oli raskas ja nöyryyttävä. Mun vanhemmuuteni kyseenalaistettiin, ja valvoja kävi läpi meidän koko omaisuuden, velat, kaikki meidän perhesuhteet ja meidän parisuhteen.

Lapsi pitäisi pystyä tunnustamaan jo odotusaikana neuvolassa. Se olisi lapsen oikeus, että niin voisi tehdä, ei vanhempien. Lapsella pitäisi olla oikeus ihmisiin, jotka ovat hänet tänne halunneet.

Puhuimme häissämme, että tämä on toisiksi hienoin päivä elämässämme. Ei sitä hetkeä, kun meidän tytär syntyi, unohda koskaan: sitä oli odottanut ja odottanut ja halunnut tutustua siihen tyyppiin niin pitkään. Kun tyttäremme viimein syntyi, se hetki pysäytti koko elämän.

Muutin mieheni kanssa vanhaan puutaloon Itä-Helsinkiin 90-luvun alussa. Vuoden sisällä alkoivat perinteiset ensimmäisen asteen homeoireet, kuten poskiontelon ja korvien tulehdukset, ja lähes samanaikaisesti myös erilaiset neurologiset ongelmat ja säryt. Jo silloin lääkärissä sanottiin, että kaikki on psykosomaattista.

Ennen vatsahaavapotilaita pidettiin helposti mielisairaina selittämättömine oireineen, mutta helikobakteerin löytyminen teki siitä ihan tavallisen sairauden. Meiltä puuttuu vielä tapa tunnistaa homesairaat. Lääkäreiden pitäisi tehdä yhteistyötä potilaan kanssa, mutta tämä ei toteudu laisinkaan. Mieluummin katsotaan verikoepaperia eikä kuunnella potilasta. Tietoa kyllä löytyisi, mutta sitä ei haluta tai uskalleta käyttää.

Tämä ei ole allergia, tämä on myrkytystila. Ihminen on sairas, vaikka lääkärin mukaan ei näy mitään. Sua katsotaan kuin bimboa, kun vaadit tekemään lisää testejä. Home on mielisairaus vuonna 2017. Mä oon homesairas ja monikemikaaliyliherkkä, eikä se ole hulluutta. Se sairaus voi kyllä alkaa tehdä ihmistä hulluksi.

Sulla voi mennä kaikki – koti ja koko omaisuus – koska sulla ei ole diagnoosia. Perheitä hajoaa. Sossu, Kela tai järjestöt auttavat vain harvoin, vaikka kodittomiksi jääneitä on jopa 20 000. Hirveän moni homesairas käpertyy hiljaa johonkin maakuoppaan ja yrittää kestää sitä helvettiä juuri sen takia, koska kaikki pitävät hulluna. Sua eivät usko lääkärit, ja kaikista pahinta on, kun omat lähimmäisesi saattavat olla sulle ihan järkyttäviä tai kääntää kokonaan selkänsä.

Mä jaksan vain sen takia, että mä puolustan muita ihmisiä ja mun poikaa. Vertaistukiryhmissä löytyy kymmeniä tuhansia ihmisiä, joista monet yrittävät auttaa ja neuvoa toisiaan, mutta me olemme kaikki sairaita. Eniten aktiivista työtä tekevät ne, joilla on kaikista suurin hätä, koska sä et muuten jaksa. Me tarvitsemme nyt terveitä ihmisiä ympäriltä auttamaan, vaikka kuka tahansa niistäkin voi sairastua. Seuraava voit olla sinä.

Nyt meidän kuntaan rakennetaan ensimmäinen hätäalue homepakolaisille. Toive on, että me saataisiin näitä alueita lisää, ja tästä mulle seuraava ammatti. Vaikka pitäisi puhua ihmisten hyvinvoinnista, rakentajatkin puhuvat usein vain rakennuksista. Monesti vain raha merkitsee.

Tämä sairaus on monivaiheinen, ja alkuvaihe pitkittyy helposti väärillä diagnooseilla. Se on myös krooninen tila, ja vaikka sun olosi voi helpottaa, sä et parane ikinä kokonaan. Me tarvitsemme sen Kelan diagnoosinumeron, joka oikeuttaa meidät sairauspäivärahaan. Sitten me olemme edes jollain tasolla yhteiskunnan silmissä jotakin. Missä ovat ne ihmiset, jotka uskaltavat auttaa meitä?

Tein urani Helsingin sosiaalitoimessa etuuskäsittelijänä. Sain aikanaan kuulla: ”Hullu olet, kun lähdet tuohon hommaan, kun puhekaan ei suju.” Mulle tärkein syy lähteä siihen työhön oli kohdata päivittäin suurin pelkoni, puhuminen.

Vuosikymmeniä olin piiloänkyttäjä. Erään erittäin hankalan asiakastapaamisen aikana menin totaalisesti lukkoon ja jouduin keskeyttämään tapaamisen. Myöhemmin kerroin työyhteisölleni änkytyksestäni. Asian tunnustamisen jälkeen olin äärettömän huojentunut, koska sen piilottaminen oli vienyt niin paljon energiaa. Kodin ulkopuolella esitin ihmistä, jolla puhe luisti.

Änkyttävä ihminen pelkää todellista häpeän tunnetta, joka blokista tulee.

Sääli, puheen avittaminen ja katsekontaktin välttely ovat niitä yleisimpiä sujuvasanaisten reaktioita. Usein luullaan myös, että änkyttävä ihminen on tyhmä.

Änkyttävän ihmisen kanssa keskusteltaessa on oltava ennakkoluuloton. Blokki voi aiheuttaa sen, että änkyttävän ihmisen kasvonpiirteet muuttuvat, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Änkyttäjälle tärkeintä on se, että häntä kunnioitetaan keskustelukumppanina: katsotaan silmiin ja annetaan riittävästi aikaa. Kiire tuottaa lisäpaineita niin, että änkyttäjä on mieluummin puhumatta lainkaan. Puheen vaikeuksista huolimatta jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeus tulla kuulluksi.

Olen tehnyt useita vuosia vapaaehtoistöitä Suomen änkytysyhdistys ry:ssä. Siellä, puheryhmään kokoontuneiden keskuudessa, puhumiseen liittyvä pelko on käsin kosketeltavissa. Monelle änkyttävälle suurin haaste on työttömyys, kun ei uskalleta hakeutua työmarkkinoille.

Olen miettinyt, miten voisin auttaa Suomessa asuvia änkyttäjiä. Unelmissani on peruskurssi änkyttäjille, joka kattaisi sekä tunnepuolen että mahdolliset vinkit ja keinot elämässä pärjäämiseen. Paikka, jossa tulisi kuulluksi ja saisi itsetunnon kuntoon.

Etenkin nuorten, syrjäytymisvaarassa olevien änkyttäjien kohdalla olisi ensiarvoisen tärkeää saada turvaa ja tukea puheen haasteisiin esimerkiksi sujuvasanaisen tukihenkilön avulla. Nythän meillä on lähinnä vain erilaisia puheenhallintakursseja ja puheterapiaa. Ne ovat pelkkiä laastareita.

Musta on surullista lähteä liikkeelle siitä, että änkytyksestä on päästävä eroon. Se muovaa koko identiteettiä. Se tekee meistä näkeviä, tuntevia ja kuulevia. Ajattelen, että mikäli änkytykseen keksittäisiin parantava pilleri, en ottaisi sitä. Änkytyksen takia, tai oikeastaan juuri sen ansioista, olen se henkilö joka tänä päivänä olen.

Peruskoulussa minua kiusattiin todella rankasti siitä, että olen vähän isompi kuin muut. Yläasteella se oli lähinnä haukkumista ja ulkopuolelle jättämistä. Onneksi minulla oli hyviä ystäviä omassa kaveriporukassani. Tiedän, että jotkut ihmiset jäävät kokonaan ulkopuolelle. 

Reagoin haukkuihin aika eri tavalla kuin voisi luulla – mitä enemmän minulle jostain asiasta naljailtiin, sitä enemmän korostin piirrettä. En ole koskaan ollut epävarma itsestäni. Olen jättänyt huomioimatta negatiiviset kommentit, koska en ole ajatellut tekeväni mitään väärää.

Olen kuullut lukuisten ihmisten ajattelevan, etteivät he voisi pukeutua tietyllä tavalla, jos ovat isompia kuin muut. Klassinen esimerkki ovat tiukat mekot ja crop topit. Minulla on ihan sama oikeus käyttää niitä kuin muillakin. Usein kuulee kommenttia, kuinka tämän kokoisen tulisi piiloutua tai olla näkymätön. Omalla esimerkilläni olenkin halunnut näyttää ihmisille, että sillä minkä kokoinen on, ei ole mitään väliä.  

Joudun usein todistelemaan asioita. Jos esimerkiksi kerron harrastavani liikuntaa, minua ei välttämättä uskota. Ihmisten mielestä on käsittämätöntä, että tällainen ”plussapallo” liikkuu.

Olen todella sosiaalinen ihminen ja rakastan tavata uusia ihmisiä. Koen ennakkoluulojen, joissa muodostetaan tietyt käsitykset pelkän ulkonäön perusteella, hankaloittavan ihmisten kanssakäymistä. Olisi hienoa, jos ihmiset kuvailisivat enemmän toisiaan niin, että ulkonäkö ei olisi keskiössä.

Oma tyylini herättää nykyään onneksi enemmän positiivisia kuin negatiivisia reaktioita. Tyylistäni puhuminen on ollut helppo tapa lähteä keskustelemaan ihmisten kanssa ja murtaa ennakkoluuloja. Toivoisin pystyväni näyttämään ihmisille, että sillä että on sellainen kun on, pääsee todella pitkälle.

Aina välillä mietin millaista elämäni olisi, jos en olisi tällainen kuin olen. Jos nyt yhtäkkiä laihtuisin todella paljon, kokisin varmasti jossain määrin identiteettini katoavan. Kouluaikani olisi saattanut olla miellyttävämpi, jos olisin ollut samanlainen kuin muut. Kokemukseni ovat kuitenkin tehneet minusta sen, millainen nyt olen.

Isän menehdyttyä 2000-luvun taitteessa aloitin yrittäjänä tällä perheen viidenkymmenen lehmän lypsykarjatilalla. Sen jälkeen eivät vapaa-ajan ongelmat ole päässeet vaivaamaan. Päivät ovat hyvin vaihtelevia: koskaan ei tiedä, mitä yllätyksiä tulee. Esimerkiksi viime juhannusaattona yksi lehmistä päätti vasikoida. Ei siinä auttanut kuin todeta vieraille, että meidän täytyy lähteä kahtomaan sitä lehmää. Onneksi vieraat ymmärsivät, että tällaista tämä nyt vain on.

Ulkopuolisen silmissä saattaa näyttää, että hyvinhän tämä sujuu. Todellisuudessa kaiken tämän eteen revitään kovasti omasta selkänahasta. Talvisin saattaa riittää viiden–kuuden tunnin työpäivä navetalla, mutta pisimmillään päivät venyvät liki 17-tuntisiksi. Vaikka on lakisääteinen loma, niin harvoin sitä pystyy todellisuudessa viettämään. Ei tästä tilasta noin vain irrottauduta.

Viime vuodet ovat tuoneet aivan eri tasoisia stressitekijöitä arkeen. Euroopan unionin vientipakotteet ja Venäjän vastapakotteet Ukrainan kriisin myötä ovat vaikuttaneet muun muassa maidon hinnan alenemiseen. Toki tukitoimilla on yritetty tulla vastaan ja ehkäistä iskun kovuutta.

En tiedä ovatko tukitoimet kuitenkaan olleet riittäviä. Kuluja voi karsia, työtä voi tehdä kovemmin ja vanhoilla koneilla voi yrittää sinnitellä. Ei sitä voi kuitenkaan loputtomiin kaikesta pihistellä.

Koneet eivät kestä loputtomiin, ja on sitä ihmisen työn teon määrällä aina rajansa. Perheen kesken on jouduttu kovastikin keskustelemaan taloudesta ja saatu huomata, kuinka pinna on välillä todella kireällä. Kyllähän sitä toivoisi, ettei joka päivä tarvitsisi miettiä, että mitenkä on huomisen laita. Jospa se tulotaso alkaisi tasaantua ja päästäisiin täältä aallonpohjasta kohtapuoliin nousemaan. Hyvä olisi, kaikin puolin.

Päällepäin ei näe, että mulla on Asperger-piirteinen ADHD. Aivohäiriö ilmenee esimerkiksi niin, että sietokykyni kaaokseen on pienempi kuin muilla. Pienetkin ärsykkeet saattavat laukaista suuren reaktion. Käyttäydyn huonosti: kyselen todella henkilökohtaisia kysymyksiä, saatan lopettaa puhelun seinään tai lähteä tapaamisesta sanomatta mitään. Reagoin äänekkäästi ja paneudun asioihin intensiivisesti. Näistä syistä leimaudun vaikeaksi ja ilkeäksi, vaikka kyseessä on asia, johon en voi vaikuttaa. En osaa lukea sosiaalista koodistoa eikä minulla ole samanlaista sosiaalista kontrollia kuin muilla.

Sairaus tai häiriö, joka ei näy ulospäin, tuntuu olevan toisille vaikea käsittää. Kokemukseni on, että ymmärryksen sijaan minun odotetaan skarppaavan enemmän — aivan kuin kyseessä ei olisi mikään oikea ongelma. Minun odotetaan muuttavan tapani olla tai reagoida, vaikka se on mahdotonta.

Ihmisten kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää vaivaa ennen kaikkea työ- ja kouluyhteisöissä, joissa haluaisin olla osallinen, mutta joissa olen hiukan liian outo ihmisille. Ohjaan teatteria, ja parhaiten yhteistyö sujuu nuorten kanssa — he kaipaavat rehellisyyttä ja se taas on minun vahvuuteni. On sääli, että muista aikuisista olen tungetteleva, ilkeä ja välinpitämätön. Työskentelisin mielelläni myös aikuisten kanssa, sillä se olisi vastuunkannon näkökulmasta vähemmän kuormittavaa.

Jos paratiisi on olemassa ja ihmiset siellä ilman sairauksia, en tiedä kuka olisin. Ehkä meitä Aspergereita on maailmassa sen takia, että me kyseenalaistamme ihmisten tarpeen sosiaaliseen kontrolliin. Kaikillahan olisi paljon hauskempaa, jos bussissa saisi piereskellä ja tyhmätkin kysymykset olisivat sallittuja. Asperger-piirteinen ADHD on vahvasti identiteettiäni määrittelevä tekijä. Koen kykyni kysyä asioista suoraan voimavarana. Minulla on ihania kohtaamisia ihmisten kanssa, jotka kaipaavat elämäänsä rehellisyyttä. Tykkään myös ihmetellä ihmisten subtekstuaalista toimintaa ja kyky siihen on tehnyt musta paremman teatteritaiteilijan.  

Ymmärrän itsekin olevani rasittava. Siksi toivoisin, että minua kohtaa oltaisiin suoria ja rehellisiä. Ei tarvitse kohdella silkkihansikkain. Hyvänä esimerkkinä toimii yksi opettajani, joka saattoi laittaa käden olkapäälle ja sanoa että ”nyt menee liian kovaa” tai: ”Ole hiljaa.”  Sellainen suhtautuminen toimii minulle, koska silloin itsekin tajuan mistä on kyse. Kyllä käytökseni saa ärsyttää ja ärsytys näkyä, kunhan se kohdistuu oireeseen, ei ihmiseen.

Ajalta kun asuin vielä kotona ja kävin koulua muistan yhden tapahtuman, jolloin jouduin puolustautumaan. Eräs poikajoukko pysäytti minut kotimatkalla ja alkoi nimitellä vammaiseksi. Koska olen aina tiennyt oman arvoni, osasin näpäyttää: ”Kuka tässä onkaan vammainen, te vai minä? Katsokaahan peiliin!” Se loppui siihen. Myöhemmin en ole muiden kavereideni kohdalla pelännyt mennä väliin ja puolustaa heikompaa. Ajattelen, ettei ketään saa jättää yksin, ja että kaikkia tulee kohdella tasavertaisesti.

Olen saanut elämäni aikana huomata, kuinka monilla on ennakkoluuloja kehitysvammaisia kohtaan. Ihmiset miettivät usein, pärjätäänkö me, tai osataanko me vaikkapa kulkea itsenäisesti. Puhe- ja kommunikointitaitoja on myös saatettu epäillä. Toki on niin, että monilla kehitysvammaisilla saattaa olla esimerkiksi aivoissa jonkinlainen vika, mutta ulkokuori ei aina kerro kaikkea.

Ennakkoluulot karisivat sen jälkeen, kun sain mahdollisuuden näyttää, että kehitysvammainen voi näytellä huippusarjassa. Salatut elämät oli myös itselleni loistava kokemus.

Olen ollut onnekas, että kaikissa elämänvaiheissa minulla on ollut ympärilläni kannustavia ihmisiä: läheisiä ja ystäviä. Olen saanut lukuisilta ulkopuolisilta tahoilta apua. Esimerkiksi siirtyessäni työelämään minulla oli työvalmentaja, joka auttoi hyvin pitkälle työnhakuprosessissa ja kertoi hyvin tarkasti, kuinka toimia. Nyt olen ollut jo 16 vuotta McDonald’silla töissä. Se on hieno asia.

Koen, että olen saanut toteuttaa elämässäni paljon asioita, joita olen halunnut. Monella kehitysvammaisella ei ole asiat niin. Siksi haluankin antaa ajastani rohkaistakseni muita tarttumaan elämäänsä. Käyn kouluttamassa Me Itse ry:n tilaisuuksissa. Usein kannustan ihmisiä heittämään turhat pelot pois ja lähtemään rohkeasti liikkeelle. Kun vain alkaa toimia niiden asioiden parissa, jotka kokee itselleen tärkeinä, antaa ulkopuolisille mahdollisuuden huomata omat taitonsa.

Ei rahaa koskaan ole liioin ollut, mutta varsinaiseen köyhyyteen perheemme syöksi pienen IT-alan yritykseni nurinmeno 90-luvun alussa. Olimme yritykseni kanssa päässeet juuri hyvään vauhtiin, kun bilateraalikauppa Suomen ja Neuvostoliiton välillä purettiin. Koska toimintamme tapahtui pääosin sen aikaisen Neuvostoliiton alueella, meille kävi köpelösti.

Miljoonan markan ulosottovelat jäivät niskaan. Samaan syssyyn avioliitto hajosi, ja jäin neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Paria vuotta vajaa väitöskirja jäi kesken, koska työvoima- ja sosiaaliviranomaiset kielsivät opiskelun tuossa elämäntilanteessa. Päädyin tilanteeseen, jossa elin työttömyystuella ja sosiaalikorvauksilla ilman työn tai opiskeluiden tuomaa sisältöä elämään.

Koitin luotsata lapsia parhaani mukaan pätkätöillä, mutta niistäkin hiluista meni ulosottoon kolmasosa. Muistan, kuinka pahimmillaan ei ollut varaa maksaa sakkoja. Silloin poliisit hakivat minut istumaan ne pois. Eihän se kivaa ollut, mutta ei se minua pystynyt nujertamaan. Totesin siihen vain, että nyt sitten istutaan vankilassa.

Kun köyhyyden kierre oli syntynyt, se alkoi vahvistaa itse itseään.Työllistymistä ei haitannut pelkästään yksinhuoltajuus ja pitkät työttömyysjaksot, vaan myös lievä CP-vammaisuuteni. Liikuntakykyni on syntymästä asti ollut rajoittunut, joten on töitä, joihin en ole koskaan pystynyt. Pääkopassa ei ole kuitenkaan koskaan ollut mitään vikaa, ja takataskussa on kaksi maisterin tutkintoa. Kuitenkin minusta tuntuu, että olen kävellyt liian moniin työhaastatteluihin vain lukeakseni ihmisten ilmeistä, etteivät ne tällaista vammaista aio palkata. Noissa tilanteissa olisin toivonut reilusti kysyttävän vammaisuudestani. Silloin minulle olisi annettu edes mahdollisuus selittää, mihin se vaikuttaa ja mihin ei.

On vaikeaa arvioida, mihin kaikkeen köyhyys on ollut syynä, koska kokonaistilanne vaikuttaa. Olen kuitenkin saanut todeta, että köyhyyskierteessä heikkenee niin terveys, sosiaaliset suhteet, työllisyys kuin elämänlaatukin. Kuljen ehkä vanhoissa vaatteissa ja ostan ruokakaupasta tarjoustuotteita, mutta olen siinä määrin hyväksynyt tilanteen, etten koe kaikkia haasteita häiritseviksi. Elämässähän on paljon hienoja asioita, jotka ovat aivan ilmaisia.

En voi sanoa, että köyhänä eläminen olisi mitenkään helppoa. Jotta voisin liikkua vapaasti paikasta toiseen, tarvitsisin ehdottomasti auton. Koska varoja kulkuneuvon ostoon ja ylläpitoon ei ole, joudun laskelmoimaan, kuinka usein minulla on mahdollisuus tavata ihmisiä. Käyn lopulta hyvin vähän yhtään missään. Ei rahalla voi ostaa terveyttä, mutta liikuntakykyä kyllä voisi.

Harvoja ystäviäni en viitsisi vaivata avunpyynnöin, koska sitten ei kohta ole ystäviä. Olen kuitenkin kieltäytynyt tämän kaiken lisäksi syrjäytymästä täysin ja pyrin olemaan mukana kaikessa, mihin suinkaan kykenen.

Olen huolestunut siitä, millä tavoin tuloerot ja eriarvoisuus näyttävät olevan kasvussa. Pienituloiset tuntuvat jäävän alakynteen suurituloisiin verrattuna – ei vain taloudellisessa mielessä, vaan myös muiden elämänlaadullisten mittareiden mukaan. Soisin köyhienkin voivan elää kunniallista elämää. Päätösvallan kasvattaminen suhteessa omiin asioihin synnyttäisi varmasti positiivista kierrettä. Näin myös köyhän olisi mahdollista elää elämisen arvoista elämää.

Ala-asteella ajauduttiin tekemään räppiä pikkuveljen kanssa varmaan sen takia, että isosiskolla oli hoppikausi ja haluttiin olla kuin hän. Kirjoittelin biisejä pöytälaatikkoon ja kuuntelin räppiä läpi yläasteen ja lukion. En ajatellut, että lähtisin sitä tosissani tekemään, kunnes veli pyysi keikalle tuplaamaan. Mä sitten innostuin siitä. Päätettiin perustaa bändi, ja siitä se sitten lähti.

Enimmäkseen olen kokenut, että räppimaailmassa on tosi positiivinen meininki. Se johtuu ehkä niistä ihmisistä, joiden kanssa on saanut tehdä töitä. Tekijänä ei ole onneksi tarvinnut erityisemmin miettiä omaa sukupuolta, eivätkä kollegat laita sellaiseen naislokeroon.

En ajattele, että sukupuolten välinen eriarvoisuus olisi erityisesti räppimaailman ongelma, vaan rakenteellinen ongelma joka paikassa. Naisen asema on kaikkialla, Suomessakin, edelleen huonompi. Kyllähän se räpissä näkyy, keikkailupuolella varsinkin. Esimerkiksi festareilla on yleensä se yksi naisräppärislotti, joka täytetään. Itsekin sain juuri vastaukseksi festareilta, joilta kysyttiin Rauha-tätin kanssa keikkaa, että ”meillä on naisslotti jo täynnä”.

On kiva, että keikoilla on ollut kannustavaa yleisöä ja positiivinen vastaanotto. Suurimmaksi osaksi ihmiset suhtautuvat musiikkiin ihan vain musiikkina, mutta kyllä joka keikalla tulee ainakin yksi ihminen sanomaan: ”En mä silleen naisräppiä kuuntele, mutta olit tosi hyvä naiseksi.” Siinä huomaa, kuinka rakenteissa eriarvoisuus on. Eivät nekään ihmiset pahalla sano, vaan haluavat ihan vilpittömästi ja hyvillä mielin sanoa jonkun kohteliaisuuden. He eivät vaan itse tajua, että menee vähän metsään.

Suomessa on vielä aika vähän naisräppäreitä osittain siksi, että räppi on suhteellisen uusi juttu täällä. Toisaalta räppi koetaan aika miehiseksi ja seksistiseksi genreksi. Nyt on hienoa huomata, että naisräppäreitä alkaa olla Suomessa koko ajan enemmän. Käyn paljon kouluissa pitämässä räppityöpajoja lapsille ja nuorille. Niihin on osallistunut jopa enemmän tyttöjä kuin poikia, ja on ollut hienoa nähdä, etteivät lapset tee samalla tavalla sukupuolijaottelua kuin aikuiset. Toivottavasti sieltä nousee uusi sukupolvi, jossa tasa-arvo ei kariudu.

Sukupuoli ei määritä ihmistä, ja siksi toivoisin, ettei siitä tarvitsi räpissäkään tehdä mitään erityistä juttua. Toivoisin, että naisräppärin musiikkiin suhtauduttaisiin ihan vain musiikkina.

Olin neljänkymmenen paremmalla puolella, kun minulla diagnosoitiin rintasyöpä. Suuren leikkauksen jälkeen tuli pelko elämän loppumisesta. Kotiin palattuani minun oli kuitenkin oltava pitkään reipas, sillä en halunnut näyttää pelkoani läheisilleni. Aina sairaalassa saatoin itkeä. Selviydyttyäni syövästä aloin muutaman vuoden jälkeen kirjoittaa runoja. Ne syntyivät aivan ryöpyllä silkasta elämänilosta: elämä jatkui, eikä käynytkään huonosti.

Viidentoista vuoden päästä minulla todettiin toistamiseen rintasyöpä. Koska olin jo kerran kokenut kriisin ja käynyt kaikki sen vaiheet läpi, oli toisella kertaa helpompaa. Aloin maalata ikoneita. Halusin vain kokeilla kaikkea uutta ja elää jokaisen päivän alusta loppuun täysillä.

Toisen syövän lopputarkastuksessa syövän todettiin levinneen luustooni. Luustoon metastasoinut syöpä on parantumaton eikä sitä voi leikata, ja aluksi pelkäsinkin jokaisen kontrollikäynnin kohdalla huonoja uutisia. Tällä hetkellä syöpä on kuitenkin stabiilissa vaiheessa. Toki syön lääkkeitä lopun elämääni, mutta voin siitä huolimatta elää täysipainoista elämää. Moni samantyyppisen sairaskertomuksen läpi käynyt ystäväni on jo menehtynyt. Koen olevani etuoikeutettu.

Toimin noin kymmenen vuoden ajan rintasyöpäpotilaiden tukihenkilönä. Tukihenkilöt menevät kutsuttaessa sairaalaan vastaleikattujen syöpäpotilaiden luo antamaan vertaistukea ja tietoa syöpäyhdistyksen toiminnasta. Tämä on mielestäni tärkeää, sillä syövän läpikäyneenä voi paremmin ymmärtää vastasairastuneen surua ja tunteita. Eiväthän mitkään kunnalliset resurssit riitä sellaisen tuen tarjoamiseen, jota järjestöjen kautta voi saada.

Vieläkin syöpä on tietynlainen tabu. Usein pelätään syöpään sairastuneen kohtaamista ja sitä, ettei osata sanoa mitään. Monesti pelkkä kuunteleminenkin riittää, ja ainahan voi kysyä: ”Kuinka voit?”

En usko, että kukaan tässä elämässä selviää ilman minkäänlaisia suruja tai rankkoja asioita. Olen halunnut auttaa ja olla lieventämässä pelkoa, koska minullekin on tarjottu tukea. Toivoisin, että kaikki sairastavat kykenisivät luottamaan saamaansa hoitoon.

Yksin ei kannata jäädä. Kuten elämässä ilot moninkertaistuvat jakamalla, niin yhtälailla surut pienenevät niistä puhumalla.

Mä tulin Suomeen 14-vuotiaana, ja mut valittiin 27-vuotiaana eduskuntaan. Mä itkin ilosta ja olin aivan mykistynyt: ensimmäiset eduskuntavaalit ja heti läpi! Ei sellaista vaan tapahdu. Mä olin ajatellut, että kansanedustajuus on hyväksynnän ylin muoto. Kun mut valittiin, mä ajattelin, että nyt mut on vihdoin hyväksytty tähän yhteiskuntaan.

Palasin aika nopeasti maan pinnalle. Lehtien uutisoinnissa kerrottiin maahanmuuttajakansanedustajan päässeen läpi. “Maahanmuuttajakansanedustaja Ozan Yanar sanoo näin ja näin.” Kun se alkoi toistumaan – kun tuli toinen, kolmas, neljäs ja viides juttu – mä ajattelin, että mitä täällä tapahtuu. Mikä tää juttu on, miksi on tarve painottaa joka kerta mun maahanmuuttajataustaa?

Mä olen maahanmuuttaja, mutta se tuntuu musta oudolta, että musta puhutaan maahanmuuttajakansanedustajana. Se kuulostaa siltä kuin mä olisin kiintiöedustaja, joka on tullut valituksi sen takia, että on maahanmuuttaja. Ei kukaan kuitenkaan valitse sua kansanedustajaksi sen takia, että sun vanhemmat ovat Turkista – ei sellaista kiintiötä ole olemassa. Kyllä siihen tarvitaan tosi paljon muuta.

Mä haluaisin, että ihmiset näkisivät mut talousosaajana. Tyyppinä, joka puhuu työllisyydestä, koulutuksen tärkeydestä, nuorten tulevaisuudesta, tämän maan ja tämän maailman tulevaisuudesta. Mä olen ollut opiskelijaliikkeessä, mä olen skarppi helsinkiläinen nuori. Toivoisin, että ihmiset näkisivät sen. En hyväksy ajatusta, että olisin marginaalissa taustani takia.

On oikeasti tärkeää, että meillä on erinäköistä porukkaa päättämässä yhteisistä asioista. Jos on kokenut itsekin syrjintää, osaa samaistua myös muiden vastaaviin kokemuksiin. Kun mä olin nuori, ei ollut ketään mun näköistä TV:ssä eikä missään päättämässä. Nyt varsinkin jotkut nuoremmat, maahanmuuttajataustaiset suomalaiset saattavat tulla moikkaamaan metrossa: “Joo veli, hyvin vedät!” Se tuntuu hienolta.

Myös kantasuomalaisilla on iso rooli siinä, että me pystymme muuttamaan keskustelua. Meidän pitää päästä siitä ajatuksesta, että maahanmuuttaja on pelkästään maahanmuutosta puhuva maskotti. Pitää päästä siihen, että maahanmuuttajataustainenkin voi olla asiantuntija taloudessa, kunta- ja soteuudistuksessa tai vaikka missä.

Mä näen nuorisopolitiikan kentällä ja yliopistossa paljon skarppeja tyyppejä, jotka tulevat erilaisista taustoista. He tekevät paljon duunia ja tulevat saamaan mahdollisuuksia. Jos joku vielä luulee, että maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä tulevat olemaan tässä yhteiskunnassa ulkopuolisina eivätkä tekijöinä, hän on väärässä.

Me tulemme vielä näkemään sen päivän, jolloin meillä on ministereinä, puoluejohtajina ja suurten suomalaisten yritysten johtajina ihmisiä, jotka ovat maahanmuuttajataustaisia. Me tulemme vielä näkemään tosi paljon sitä, että eri taustoista tulevat maahanmuuttajat tai heidän jälkeläisensä onnistuvat tässä yhteiskunnassa.

Mulla on vähän heikommat silmät, joissa ei ole yhtään pigmenttiä. Ennen kuin sain silmälasit, ulos meneminen oli ihan tuskaa. Aurinko paistoi koko pään sisään silmien kautta. Kun sain lasit, en aluksi halunnut pitää niitä. Se oli tahtojen taistelua. Sitten tajusin, että nehän auttaa. Nyt mulla on käytössä tummentuvat silmälasit ja extratummentuvat aurinkolasit.

Näkövamma ei ole mun mielestä mikään este. Päinvastoin, siitä on mulle hyötyä: kun on heikompi näkö, silloin on kuulo-, tunto- ja hajuaistit paljon paremmat. Mieluummin mä niitä kaikkia käytän kuin näköä. Joskus se kyllä koulupäivän aikana väsyttää, kun kuulee asiat niin hyvin. Meidän luokalla on kymmenen oppilasta, ja pienessä ryhmässä opiskeleminen on mukavaa. Isommassa luokassa on liikaa meteliä, ja silloin pää palaa.

Kännykkä ja tabletti ovat mun tärkeimmät laitteet. Niitä mä käytän aika etevästi. Olen itse ladannut niihin suurennusohjelmia niin, että meinasi tallennustilakin loppua. WhatsAppissa voin lähettää ääniviestejä. Koulussa mulla on käytössä laitteita, kuten taulukamera ja oma työpiste. Siellä on myös tietokone, jota osaan käyttää paremmin kuin kukaan muu.

Tykkään lukea, koska äänikirjat ovat mun mielestä tylsiä. En jaksa kuunnella jonkun turhanpäiväistä jaarittelua. Mieluummin luen asiat itse nopeasti kirjasta. Joskus koulussa oli pakko lukea romaani, ja mä vaan kuolasin tietokirjoja. Useimmiten tutkin kiinnostuksenkohteisiini, eli myytteihin ja dinosauruksiin, liittyviä kirjoja. Pari sivua hujahtaa minuutissa. En pysty ikinä lopettamaan ennen kuin kirja on koluttu kunnolla.

Vapaa-ajalla harrastan uintia. Siinä näköaistia ei tarvitse, koska on vaan veden alla. Tykkään myös liikkua luonnossa. Vaikka mulla ei ole syvyysnäköä, metsässä muut ei pysy mun perässä. Tunnen paikat niin hyvin.

On niin paljon asioita, joista tykkään, etten osaa päättää mihin haluaisin erikoistua isona. Tällä hetkellä tykkään tehdä kemian liuoksia. Olen kotona liottanut nallekarkkeja ja tehnyt juoksuhiekkaa. Odotan jo, että koulussa päästään laboratorioon. Olen lukenut itsekseni kaavoja, vaikka en ymmärrä niistä puoliakaan. Näitä innostuksen kausia tulee aina välillä, ja silloin mua ei pidättele mikään.

Ei mulla ole positiivisuuteen mitään salaisuutta. Välillä syön vaan vähän suklaata.

Saamelaisuus näkyy elämässäni monin tavoin, joista saamen kieli on varmasti selkein. Juhlissa, etenkin pohjoisessa, pukeudun usein saamenpukuun eli gáktiin. Saamelainen musiikkikulttuuri on laajaa, ja kuuntelen paljon saamenkielistä musiikkia. Porohommat ovat tärkeä juttu aina kun niihin vaan pääsee mukaan. Lapin ulkopuolella on tietenkin vähemmän luontaista saamelaisuuden kohtaamista, jolloin täytyy itse olla aktiivisempi.

Henkilökohtaisesti olen kokenut erittäin vähän ennakkoluuloja saamelaisuuteen liittyen. Enemmänkin törmää stereotypioihin, jotka ovat pinttyneitä ihmisten mieliin.

Saamelaisilla on perustuslaillinen asema alkuperäiskansana, ja sen suhteen tapahtui paljon hyvää kehitystä 1960- ja 1970-luvuilla. Kielen ja kulttuurin saralla on tapahtunut edistystä kuluneiden vuosikymmenten aikana. Suoranaista rasismia ei oikeastaan enää näe, mutta kyllä vihapuhetta ja vähättelyä on jonkin verran. Varsinkin vähättely on normalisoitunut Suomessa, etenkin Lapissa.

Monien on vaikea nähdä, että saamelaiset ovat oma kansa ja alkuperäisväestö. Saamelaisilla on perustuslaillinen oikeus kehittää kieltään ja kulttuuriaan. Ongelma on siinä, ettei se toteudu juuri muualla kuin saamelaisalueilla. Suurin osa saamelaisista syntyy nykyisin kaupungeissa.

Myös maanomistukseen ja luonnonvarojen käyttöön liittyy ongelmia. Tasapuolinen keskusteluasema on harvinainen, ja monesti saamelaiset nähdään riidanhaluisina ja hankalina tyyppeinä. Saamelaisasioista keskusteltaessa saamelaiset kuvataan aina puolueellisina, vaikka suomalaiset ovat yhtä lailla osapuoli.

Esimerkiksi ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyy monilla ajatus siitä, että sen myötä saamelaiset veisivät kaikki maat ja kalavedet. Pelätään, että saamelaisten asemaa ja roolia vahvistamalla saamelaiset estäisivät jatkossa kaiken. Minusta olisi kuitenkin loogista, että mitä enemmän yhteistyötä tehtäisiin ja mitä enemmän eri osapuolia otettaisiin päätöksentekoon mukaan, sitä herkemmin yhteisymmärrykseen päästäisiin. Esimerkiksi Norjassa saamelaiset on otettu mukaan maankäyttöä koskeviin päätöksiin, ja sen myötä konfliktit ovat vähentyneet.

En usko, että ihmiset haluavat lähtökohtaisesti syrjiä ja väheksyä saamelaisia. Suurin syy on epätietoisuus. Intiaanien kulttuuriperintö Yhdysvalloissa on ihmisillä paremmin hallussa kuin saamelaiskulttuuri. Toisaalta se on hyvä, sillä epätietoisuutta on helpompi muuttaa kuin vihamielistä asennetta.

Kun ymmärsin olevani sukupuoleton, oloni keventyi. Enää ei tuntunut siltä, että valehtelisin itselleni tai muille siitä kuka olen. Liikun nyt maailmassa aivan eri tavalla kuin ennen: koen olevani vapaa tietyistä ulkoiseen olemukseen kohdistuvista oletuksista ja vaatimuksista.  Uskon että jos minulla olisi ollut sama tuntemus jo nuoruudessani, olisi henkinen hyvinvointini ollut parempi.

Olen kohdannut eriarvoisuutta esimerkiksi silloin, kun entinen kumppanini joutui leikkaukseen. Sairaalassa minun oletettiin olevan nainen, joten meidät oletettiin lesbopariksi. Lesbopari ei sopinut pikkukylän konservatiiviseen sairaalamaailmaan eikä minua ei päästetty heräämöön. Jouduin odottamaan ulkopuolella samalla kun muiden erisukupuoliset kumppanit saivat mennä rakkaittensa luokse. Se tuntui pahalta.

Erilaisuuteni näkyy esimerkiksi lomakkeissa, ihmisten puheissa ja katseissa. Ihmiset jaottelevat toisensa usein joko nais- tai mieskategoriaan. Sukupuolen binäärinen käsitys on niin vahva normi. On ollut todella kivaa huomata joissakin lomakkeissa "muu"-vaihtoehto sukupuolta kysyttäessä.

En ajattele, etteikö sukupuolia olisi olemassa. Kyseessä on kuitenkin ihmisen luoma käsitys ja sosiaalinen määritelmä. Joillekin sukupuoli on todella tärkeä asia, voimavara ja oma identiteetti, jonka kautta ymmärtää itseään paremmin. Joillekin, kuten itselleni, se on kuitenkin taakka. Minulta puuttuu kokemus sukupuolesta, joten mikään siihen viittaavista lokeroista ei sovi minulle.

Ihmisten kiinnostus persoonaani kohtaan kertoo mielestäni siitä, että ihmiset ovat halukkaita vastaanottamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Itse olen antanut kasvot sukupuolettomuudelle kertomalla asiasta mediassa. Uskon, että kun tieto lisääntyy, ymmärrys toisiamme kohtaan paranee.

Toivon, että tulevaisuudessa suomalaisuus nähdään moninaisempana kuin nyt. Toivoisin, että ymmärrettäisiin, että suomalaisuuskin on identiteetti, joka ei muodostu ainoastaan alkuperän, ulkonäön tai kielitaidon mukaan. Kaikki ulkopuolella tehtävät oletukset vaikuttavat siihen, miten ihminen kohtaa toisen.

Olen joutunut miettimään paljon sitä, miten haluaisin, että minut kohdataan. Sitä kautta yritän kohdata myös muita ihmisiä. Tiedostan omat oletukseni muista ihmisistä ja pyrin riisumaan ne pois. ”Älä oleta mitään” on ohjenuora, jota yritän noudattaa elämässä. Se, ettei oleta toisesta mitään, antaa moninaisuuden tulla näkyväksi.

Taustalla oli pitkittynyt kuormittava elämänvaihe. Kovensin vain tahtia, vaikka olin huomannut, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Ajattelin että työtä tekemällä se menee ohi, kun ei vaan pysähdy. Masennus kehkeytyikin sitten vaikeatasoiseksi.

Jouduttuani sairauslomalle en aluksi kyennyt muuta kuin nukkumaan, oli yö tai päivä. Kriittisintä oli alussa, jolloin menin muutamaan otteeseen turvaan itseltäni terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Kerran itkin vuodeosaston käytävällä hoitajien huoneen ulkopuolella. Kaikki viipottivat vain ohi. Yksi hoitajista tokaisi, ettei heillä ole ammattitaitoa auttaa mielenterveyspotilasta. Sivuuttaminen sattui. Tarvitaanko toisen ihmisen kohtaamiseen ja empatian osoittamiseen nykyään koulutusta?

Aloin käydä masennuskuntoutujille suunnatussa päivätoiminnassa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko kyse ylpeydestä, tahallisesta vallan väärinkäytöstä vai puhtaasta ymmärtämättömyydestä, mutta kohtelu henkilökunnan puolelta oli toisinaan mielivaltaista. Keskuksessa annettiin ymmärtää, että minulla ei ole siellä ollessani päätäntävaltaa itseni suhteen. Puolestani päätettiin esimerkiksi mitä piti syödä tai minkä väristä lankaa käyttää käsitöissä. Kerran meidät aikuiset ihmiset pakotettiin katsomaan lastenohjelmaa.

Melkein kauheampaa kuin itseeni kohdistunut kyykyttäminen oli vierestä seurata ja todistaa muiden kuntoutujien osakseen saamaa nöyryytystä. Kaikkein helpoimmalla selvisivät ne asiakkaat, jotka eivät jaksaneet ilmaista mitään omaa tahtoa. Toimintakyvyn palautumista ja tunteiden pintaan nousua ei siedetty lainkaan.

Onneksi olen saanut korjaavia kokemuksia. On ollut paljon ammattihenkilökuntaa, joiden olen aidosti kokenut tukevan minua. Myöhemmin siirryin toiseen päivätoimintakeskukseen. Liikutuin syvästi ensimmäisinä päivinä saadessani kokea, että mut huomioitiin siellä tasavertaisena, aikuisena ihmisenä. Tuntui hyvältä kohdata henkilökuntaa, joka pyrki tinkimättömästi ennakkoluulottomaan ja avoimeen työotteeseen. Kaikki me ollaan täällä samalla viivalla kuitenkin. Ei merkkaa hierarkiat, kun ollaan ihminen ihmiselle.

Toki masennuskuntoutujana oleminen leimaa jonkun verran, eivätkä kaikki ihmiset halua ymmärtää, mistä tässä on kyse. Itse olen kuitenkin huomannut, että rehellinen jakaminen on usein ollut avain ymmärrykseen. Masennus kertoo siitä, että jokin on ollut aiemmin elämässä vinksallaan.

Uteliaana odotan tulevaisuutta, että millaiseksi se muodostuu. Mahdollisuus on uuteen. Ei ihmekään, että masentunutta kuvataan koteloituneessa tilassa olevaksi toukaksi, jonka kohtalona on jonain kauniina päivänä liihotella taivaalla perhosen lailla.

Saan aika usein selitellä absolutismiani. Olisi varmasti helpompaa, jos periaatteelle olisi olemassa jokin selkeä syy, kuten perhetausta tai sairaus. En ole vain koskaan oikein aloittanutkaan juomista, ja juuri se tuntuu kummastuttavan ihmisiä.

En jaksa useinkaan puhua asiasta erityisemmin, koska olen huomannut monen ihmisen vaivaantuvan. Jos olen bileissä ja kieltäydyn tarjottavista, tunnutaan helposti ajateltavan, että olen siellä tuomitsemassa. Kohtaan usein ennakkoluuloja, että pitäisin juomattomuutta merkkinä paremmasta ihmisyydestä. Tuntuu etten voi vaikuttaa tuohon ajatukseen, vaikken todellakaan allekirjoita sitä. Olen illanvietoissa puhtaasti mukana omine epävarmuuksineni, eikä minulla ole aikaa tai kiinnostusta miettiä, kuinka paljon kukakin on ottanut.

Kieltämättä yleinen kännäyskulttuuri on vaikuttanut paljon siihen, että olen jättäytynyt monista tapahtumista pois. En erityisesti nauti siitä, että yhdessäolo kietoutuu automaattisesti ainoastaan juomisen ympärille. Jos päädyn mihinkään juhliin, etsiydyn aika usein muutaman samanhenkisen seuraan. Pystyn toki tarvittaessa myös napsauttamaan päälle sellaisen huomattavasti ekstrovertimman, avoimemman ja villimmän puolen itsessäni. Tämä kyky tekee porukkaan sulautumisesta usein helpompaa.

Olen huomannut, että nykyään juomattomuuteen suhtaudutaan avoimemmin. Yhä vähenevissä määrin kohtaan syyllisyydentuntoista selittelyä. Teinitkin tuntuvat suhtautuvan absolutismiin eri tavalla nykyään: ei ole enää pelkästään coolia dokata, vaan myös pitää huolta itsestään.

Moni ihminen on todennut minulle, kuinka olisi helpompaa, jos tekisi selkeän päätöksen joko juoda tai olla juomatta. Taustalla tuntuu vaikuttavan kokemus sosiaalisesta paineesta juoda silloinkin kun ei ehkä haluaisi. Ilmapiiri saisi mielestäni muuttua entistä sallivammaksi sen suhteen, että saisi vapaammin päättää, ottaako vai onko ottamatta. Ei tarvitsisi välttämättä olla joko tällainen kaltaiseni tylsä streittari tai sitten ympäripäissään julkisella paikalla luuhaava surkimus. Olisi hienoa, jos kaikilla olisi joustavammin varaa löytää oma paikkansa laajemmalta spektriltä.

Mä olen äidin puolelta viidennen polven helluntailainen. Kasvoin pienessä maaseutukunnassa, jossa helluntailaisuus oli mua voimakkaasti määrittävä tekijä. Sukunimen perusteella kaikki tiesivät, mihin porukkaan kuuluin. Helluntailaisuus on mulle tietyllä tavalla etnistä; jotain mihin olen syntynyt ja mitä tulen aina olemaan.

Uskonto on Suomessa vaikea puheenaihe. Tämä on luterilaisnormatiivinen maa, eikä meille ole kehittynyt samanlaista luontaista kunnioitusta erilaisia vakaumuksia kohtaan kuin monilla muilla kansoilla. Ajattelen että tämä heijastuu siihen, miten helluntailaisiin suhtaudutaan ja miten helluntailaiset suhtautuvat yhteiskuntaan. Sata vuotta sitten helluntailaisia heitettiin ulos hautausmailta eikä suostuttu vihkimään. Liikkeen historian valossa on ymmärrettävää, miksi ollaan niin vahvasti puolustuskannalla.

Helluntailaisuuteen liittyy paljon ennakkoluuloja, ja osittain ihan syystäkin. Median luoma kuva on se, että helluntailaisuus on automaattisesti jotain sekopäistä skitsoilua. Usein myös yksittäisten liikkeen edustajien mielipiteet yleistetään edustamaan koko ryhmän näkökantaa. Se vähän kyllästyttää. Tuntuu pahalta, että oma yhteisö määritellään ulkopuolelta tavalla, joka tuntuu itselle täysin vieraalta.

Oon sitä mieltä, että epäkohdista pitää puhua. Uskonnolliset yhteisöt voivat pahimmillaan olla tosi sairaita. Mutta jos esimerkiksi helluntailiikkeen epäkohdista halutaan puhua, niin on ne kyllä paljon hienovaraisempia kuin se, että joka lauantai herätetään väkisin kuolleita. Vaikka median käsittely on usein epäreilua ja tietämätöntä, niin mieluummin tiukka kontrolli tätä meidän juttua kohtaan, kuin että liike lahkoutuu ja aiheuttaa ihmisille haittaa.

Osallistuin parikymppisenä dokumenttiin, jossa käsiteltiin nuoria helluntailaisia. Se oli tosi traumaattinen kokemus. Tuntui että olin alastomampi kuin kaikki muut. Dokumentin myötä kohtasin suurimman pelkoni: että jos muut saavat tietää kuka olen, mua ei hyväksytä osaksi porukkaa.

Iän myötä olen yhä enemmän sinut itseni kanssa. Omassa toiminnassani ja ajattelussani oon päätynyt siihen, että jos kerran jään seurakuntaan, olen itselleni velkaa sen, että siellä on avaraa olla. En suostu jäämään, jos ahdistaa. Kaipaan vapautta omaan moraaliseen harkintakykyyn. Onneksi olen löytänyt liikkeen sisältä tietynlaisen ilmataskun, jossa on tilaa prosessoida omaa elämänhistoriaa – mitä olen saanut ja mistä haluan pitää kiinni – sekä pohtia avoimesti sitä, minkälaista kristillisyyttä haluan elää todeksi.

Aloitin näyttelemisen harrastelijana Q-teatterissa vuonna 1990. Olen urallani säästynyt tympeiltä tyttöystävän rooleilta, mutta joutunut tekemään kyselijäakan rooleja. Niissä naisen kysymykset vain mahdollistavat miehen sankaruuden tai traagisuuden: ”Mikä sulla on?” Olen saanut näytellä näyttämöllä myös mieshenkilöitä, kuten Shakespearen Macbethia. Sen jälkeen oli vaikeaa palata kyselemään mieshahmoilta, mikä niitä vaivaa.

Nykyään Suomi on moninäkökulmaisempi kuin 90-luvulla. Taiteen pitäisi heijastella sitä todellisuutta, eikä jotain 50-luvun kliseitä. Esimerkiksi Luokkakokous-elokuvassa kaikkien naisroolihahmojen repliikkien yhteenlaskettu kesto on seitsemän minuuttia – ja melkein ne kaikki ovat kysymyksiä. Kyseessä on kuitenkin yksi katsotuimmista suomalaisista elokuvista.

En haluaisi eritellä tekijyyttä sukupuolen mukaan. Olen tehnyt töitä hienojen mies- ja naisohjaajien kanssa. Enemmän peräänkuulutan tekijöiden vastuuta siitä, millaisia merkityksiä sisältöihin luo. Tosin ainoat kerrat, kun olen saanut näytellä pariskuntaa suurin piirtein samanikäisen mieheni kanssa, ovat olleet naisohjaajien ohjauksia.

Olisi itse kullekin tervettä tutkia teoksiaan siitä lähtökohdasta, millaisia valtarakennelmia on niissä tuonut näkyviin – vaikka tiedostamattaan. Meillä naisilla on suuri lahja, että pystymme samaistumaan vahvasti miehen maailmaan. On etuoikeutettua, että pystyy hyppäämään kenen vaan katseeseen.

Kun täytin 40, toimittajat alkoivat kysellä, pelottaako se mua. Ajattelin että nytkö mun pitää alkaa varata hautapaikkaa taiteilijakummulta. Naisnäyttelijöiden ikääntymiseen liittyy outo myytti, jota en ainakaan itse halua olla ylläpitämässä. Myös leiman laittaminen ”naishuumorille” on masentavaa. Oletetaan, että teemme pelkkää ”kuukautisviihdettä” lastenhoito-ongelmista ja vaihdevuosista. Kun teimme Ranuan kummeja ja Sikanautaa, ärsytti suunnattomasti, ettei meitä päästetty pelaamaan samaan liigaan vaikka Studio Julmahuvin kanssa. En ole kokenut, ettei nainen saisi olla täällä hauska, mutta tila pitää uskaltaa itse ottaa.

En ole halunnut uhriutua tasa-arvoasiassa nurkkaan. Olen puheenjohtajana elokuva-alan tasa-arvoa ajavassa WIFT ry:ssä. Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina toimin näköalapaikalla. Pääsen läheltä tarkkailemaan, millaiseksi elokuva-ala saattaa tulevaisuudessa kehittyä. Olisi hienoa, jos 20 vuoden päästä pystyisimme tekemään niin vastuullista ihmiskuvausta, että me kasvatettaisiin katsojakunta oikeisiin arvoihin. Esittävä taide on kuitenkin avain ihmisyyteen. Valveutuneiden ja tiedostavien tekijöiden ohella tarvitsemme valveutunutta ja tiedostavaa yleisöä.

Itse haluan toki tehdä jatkossa naisrooleja, ja mieluiten haastavia sellaisia. Mutta jos saisin jossain näytellä kuningas Learia, Kekkosta ja Scarfacen Tony Montanaa, niin loppuajan voisin näytellä melkein mitä vaan.

Kerran ollessani keräämässä tölkkejä eräs nainen tuli luokseni ja viittilöi minut mukaansa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta ymmärsin hänen haluavan antaa minulle tölkkejä. Menimme hänen kotiinsa, mikä jännitti minua. Enhän tiennyt, oliko hänellä jokin taka-ajatus, tai keitä muita sisällä mahtaisi odottaa. Jännitys oli kuitenkin turhaa: nainen keitti minulle kahvit, tarjosi voileipiä ja antoi tämän jälkeen minulle kaksi isoa kassillista tölkkejä. Lähdettyäni huomasin, että nainen oli myös piilottanut reppuni pikkutaskuun rahaa.

Olen saanut kokea joidenkin suomalaisten osalta aivan käsittämätöntä vieraanvaraisuutta ja avuliaisuutta. On tullut vastaan ihmisiä, jotka ovat vaatettaneet ja ruokkineet minut, antaneet käydä heillä suihkussa ja pesseet vaatteitani pesukoneessaan. Tämä on ollut suuri siunaus. Ajattelen, että he ovat luottaneet minuun, vaikka meillä ei olekaan ollut yhteistä kieltä. He ovat halunneet nähdä, kuka todella olen, ja huomanneet ettei minulla ole pahoja aikeita.

Seitsemän ensimmäistä vuotta Suomessa sain toimeentuloni tölkkien ja pullojen keräämisestä. Jos olisin maksanut vuokraa, ei minulla olisi jäänyt mitään käteen. Jollakin tavalla minun tuli selvitä ja lähettää samalla rahaa lapsilleni ja vanhemmilleni Romaniaan.

Asuinkin teltassa nuo kaikki vuodet, mikä erityisesti talvipakkasilla teki kipeää. Näinä vuosina olen kaivannut paikkaa, jossa voisi edes symbolista maksua, kuten euroa–paria, vastaan käydä opiskelemassa suomen kieltä, harrastaa kuntosalia tai lukea kirjoja. Kielen osaaminen olisi tärkeää työn ja sosiaalisten suhteiden kannalta.

Romaniassa työskentelin rakennusalalla, mutta palkat olivat niin surkeat, että minulla oli jatkuvasti vaikeuksia täyttää perheeni tarpeet. Päätin lähteä Suomeen, mutta en osannut aavistaa, kuinka vaikeaa kaikki olisi. Me romanialaiset kuitenkin voitamme vaikeuksia, koska meidän on pakko.

Pari vuotta sitten sain työtä rakennustyömaalta. Joissakin paikoissa palkkoja ei ole maksettu, ja se on tuottanut suurta ahdistusta. Toivon että tulevaisuudessakin olisi töitä. Kuka tietää, jos voisin rakentaa itselleni oman talon. Silloin voisin ehkä saada lapseni Suomeen. Pelkään että vanhempani ovat jo liian vanhoja pitämään heistä huolta.

Pienen kunnan johtamisessa motivoi se, kun näkee, miten kuntalaiset ovat aktiivisia lähestulkoon kaikessa. Tärkeintä kunnan toiminnassa ovat kuitenkin ne ihmiset, kuntalaiset. Toivoisin edistäväni kuntalaisten hyvinvointia, arkea ja asemaa – niin että välttämättömät palvelut saataisiin täällä pidettyä ja ihmiset haluaisivat asua täällä. Miehikkälä on elinvoimainen kunta ja sen tulisi näyttäytyä elinvoimaisena jatkossakin.

Näin kunnanjohtajana koen, että väestörakenne on Miehikkälässä suurin haaste. Meillä on iäkästä väkeä, ja toisaalta syntyvyys on pieni. Lapsiperheitä ja alle 20-vuotiaita on suhteellisen vähän. Monet lähtevät viimeistään opiskelujen myötä muualle. Vuosien päästä pieni syntyvyys tulee näkymään koulujen ja luokkien koossa.

Muuttoliike on ollut viime vuosina kaupunkeihin suuntautuvaa. Toisaalta luonnonläheinen ajattelu on voimistunut. Olisi tärkeää huomioida tämä kuntamarkkinoinnissa. Siten ihmiset muistaisivat paremmin, että on hyvä vaihtoehto asua pienessä kunnassa ja lähellä luontoa.

Maaseutukunnan ongelma on monesti tunnettuus. Kun on kyseessä pieni paikkakunta, ei resursseja usein ole laittaa markkinointiin niin, että se toisi kunnan vahvuuksia paremmin esiin. Miehikkälä on hyvin ihmisläheinen kunta, ja kaikki tuntevat täällä toisensa. Se on meillä vahvuus. Isommissa kaupungeissa kuntapolitiikka on monesti etäistä.

Valtionosuuksista puhutaan paljon, ja siitä, miten niitä määritellään. Jotkut kunnat saavat enemmän tukea kuin toiset. Jos ja kun niistä aletaan nipistämään, tulee pienemmille kunnille nopeasti noutaja. On pidettävä huoli siitä, että asunnonomistajien omaisuus tai kiinteistöjen arvo eivät laske sen vuoksi, ettei kunnan palveluita ole enää lähettyvillä.

Sote ja maakuntauudistus ovat yhdessä iso paketti. On tärkeää, että Miehikkälän – kuten muidenkin pienten kuntien – sote-palvelut säilyisivät vähintään samalla tasolla kuin nyt. Se on nykyisille asukkaille luonnollisesti tärkeää. Jos palveluita täytyy lähteä hakemaan pidemmältä, on helpompi muuttaa niiden perässä toisaalle.

Mikään muutos ei tapahdu yhtäkkiä. Ei Miehikkälään kuukaudessa muuta isoa määrää ihmisiä. Siksi pitää ajatella tulevaisuutta ja miettiä, miten tänne saisi houkuteltua ihmisiä. Some on ollut kustannustehokas ja hyödyllinen kanava. Toivon, ettei suuria investointeja tulisi, sillä ne syövät paljon pienen kunnan budjetista. Haluaisinkin, että rahaa satsattaisiin enemmän esimerkiksi harrastustoimintaan ja muihin sen kaltaisiin vetovoimatekijöihin.

Kun ihastuin ensimmäisiä kertoja elämässäni, ihastuin aina tyttöihin. Itselleni oli aivan selvää, että kasvan pojaksi. Puberteetti-iässä aloin ymmärtää, että ehkä tässä onkin jotain outoa. Minua puhuteltiin tyttönä ja minun odotettiin käyttäytyvän tietyllä tapaa.

Konkreettisesti taisin kokea ennakkoluuloja ensimmäistä kertaa vasta 17-vuotiaana. Kimppuuni hyökättiin kadulla, koska mua pidettiin outona poikatyttönä ja lesbona. Sosiaalinen ja seksuaalinen käyttäytymiseni viittasi siihen, että olen tyttö, joka rakastuu tyttöihin. Itse koin kuitenkin olevani poika, joka rakastuu tyttöihin.  

Lääkäri kirjoitti minulle 90-luvulla hormonireseptin, mutta pitkän pohdinnan jälkeen päätin jättää lääkkeet väliin. Ajattelin, ettei ne pillerit muuta mua mitenkään paremmaksi ihmiseksi. Myöhemminkään en halunnut lähteä suuriin korjausprosesseihin. Miksi minun tarvitsisi tehdä tietyt toimenpiteet, jotta muilla olisi helpompi olla, tai ymmärtääkseni kuka olen? Kyse olisi kohdallani ollut miellyttämisen ja joukkoon sulautumisen tarpeesta, johon koen paineen tulevan enemmänkin yhteiskunnan ja viranomaisten taholta.

Mielestäni on oleellista, että täytyy saada olla erilainen ja olla sitä rauhassa. Mihin maailma muka kaatuu, jos joku onkin erilainen?

Käytämme kauhean paljon aikaa sen miettimiseen, mitä muut meistä ajattelevat, sekä siihen, miten meidät nähdään tai määritellään. Vaikka identiteettini on itselleni ollut pitkään selviö, niin totta kai tunnen ja tiedän olevani yhteiskunnassa eriarvoinen. Adoptio-oikeus on yksi hyvä esimerkki, kastraatiosta puhumattakaan.

Transihmisten pitää monella tavalla todistaa psykologeille olevansa oikeita miehiä tai naisia. Väittäisin kuitenkin, että syvimmät ennakkoluulot liittyvät siihen, minkälaiset käsitykset meillä on miehistä ja naisista. Miksi se sukupuoli on niin tärkeä? Miksi se on niin tärkeää ulkomaailmalle, että mitä sukupuolta joku edustaa tai minkälainen pari joku on? Mitä se muuttaa, jos niitä määritelmiä ei pystykään tekemään? Nämä ovat hyviä filosofisia kysymyksiä ihan itsellenikin.

Ilmapiiri on muuttunut, ja transsukupuolisuudesta tiedetään nykyään paljon laajemmin. Viranomaisten suhtautuminen on silti pysynyt melko samanlaisena. Edelleen laki vaatii mielenterveyden tutkimista ennen sukupuolenkorjausprosessiin hyväksymistä ja monesti juuri se tekee prosessista raskaan. Siinä vaiheessa, kun Pride-kulkuetta ei enää tarvita, on päästy aika hyvään tilanteeseen näiden asioiden osalta.

Minulla todettiin loppuunpalaminen vuoden 2001 keväällä, kun asuin ulkomailla. Se oli hiipivä prosessi. Loppuunpalaminen ilmeni oirehdinnan skaalana, joka kehittyi pitkään kestäneen negatiivisen stressin tuloksena.

Muuttaessani takaisin Suomeen ihmettelin, kuinka loppuunpalaminen määriteltiin työuupumukseksi. Missään muussa maassa, jossa olen asunut ja työskennellyt henkilövastuisena johtajana, ei loppuunpalamista ole rajattu vain työhön liittyväksi tilaksi. Päinvastoin, terapiassa kartoitetaan potilaan koko elämän tila. Esimerkiksi Saksassa, jossa nykyään asun, kotiäideillä tunnistetaan usein loppuunpalamista.

Loppuunpalaminen, kansankieliseltä nimeltään burn out, ei ole sairaus. Kyse on mielestäni ennemminkin portaikosta. Siinä uupumuksen syyt ja syvyys johtavat sairastavuuteen, kuten unettomuuteen, masennukseen, luonteenpiirteiden muuttumiseen, itsetunnon häviämiseen tai vaikkapa muistihäiriöihin.

Ennen loppuunpalamistani en itse tajunnut omaa tilaani. Olin Lontoossa pitämässä esitelmää ja pyörryin useamman kerran tuona päivänä. Sisulla vedin kuitenkin esitelmän läpi 39 asteen kuumeessa. Takaisin Saksaan palattuani menin lääkärille, joka totesi minulla pahan munuaistulehduksen. Lääkäri ihmetteli, miten en ollut tuntenut kipua. Olin uupumuksessani niin pitkällä, että olin menettänyt kivun tunteen ja jopa värien näkemisen kyvyn. Toisin sanoen elimistöni oli täysin hätätilassa ja keskittyi vain hengissä pysymiseen.

Silloisen amerikkalaisen työnantajani suhtautuminen sairauteeni oli todella vaikuttava. Hän lähetti minut Ranskan rajalle loppuunpalamiseen erikoistuneelle klinikalle, jossa minut autettiin ensin ymmärtämään tilanteeni ja hyväksymään se. Vasta tämän jälkeen minua alettiin johdonmukaisesti tukea itselleni asettamien vaatimusten korjaamisessa. Minun loppuunpalamiseni johtui muun muassa onnettomasta, henkisesti raskaasta avioliitosta. Myös kasvatukseni seurauksena olin oppinut laiminlyömään omat tarpeeni täydellisesti.

Tällä hetkellä asun Saksassa ja työskentelen Lontoossa. Saksassa ja Englannissa työpäivien pituudet ovat huomattavasti pidemmät kuin Suomessa, mutta jatkuva palautteen saanti tukee työntekoa ja kannustaa eteenpäin. Tästä syystä pitkät työpäivät eivät juurikaan stressaa. On kuitenkin myönnettävä, että joudun jatkuvasti tekemään korjausliikkeitä, etten polttaisi itseäni uudelleen loppuun.

Selviytymisessä on tärkeää rakentava itsekritiikki. Sillä en tarkoita kritisointia, vaan sen korostamista, että itsestä tulee välittää. Avoin kommunikaatio on yhtä lailla tärkeää, sekä se, että pidettäisiin toinen toisistamme huolta.

Lasten kasvattaminen oli 1950- ja 60-luvuilla äärettömän erilaista kuin nykyään. Sotien jälkeen ihmiset kantoivat itsessään voimakkaita traumoja. Henkinen suuntaus oli eteenpäin, eikä kukaan halunnut ajatella menneitä, vaikeita asioita. Tahto ja into oli saada yhteiskunta toimimaan ja sotakorvaukset maksettua. Kasvatusilmapiiri olikin haavoittava, koska aikuiset itse olivat jääneet haavoittuneiksi. Normistoon kuuluivat sallittuina kasvatusmuotoina väkivalta ja rangaistukset.

Olin perheemme kolmas lapsi - toinen tyttö - ja äidille vähän kuin ylimääräinen. Kaiken lisäksi satuin olemaan hyvin herkkä: nukuin huonosti ja kiukuttelin. Kun siihen sitten yhdistyi äidin kyvyttömyys kohdata lapsen hätä ja halu olla lähellä, välillemme syntyi aika sairas suhde. Jos tänä päivänä sellainen suhde kehittyisi äidin ja pienen lapsen välille, sosiaalitoimi puuttuisi asiaan heti. Sotien jälkeen ne sosiaaliset rakenteet eivät vielä olleet olemassa.

Lapsuus oli minulle hirvittävän ahdistavaa aikaa. Harvat muistoni ovat tilanteita, joissa pakenen lyönnin jälkeen johonkin.

Kun lapsi kohtaa ensisijaisesti väkivaltaa tai erilaisia häntä mitätöiviä kokemuksia, jää hänen oma tahtonsa kehittymättä. Lapsi ei pysty olemaan levossa itsensä kanssa koskaan. Uhkien sisällä elävä lapsi on aina varuillaan, jolloin hänestä katoaa ilo. Lapsi ei voi olla hassu tai kiinnostunut asioista, eikä oppia elämään.

Lähdin kotoa 16-vuotiaana ja tahdoin aktiivisesti unohtaa lapsuuteni. En voinut kuitenkaan enää väistää sitä, kun tyttäreni alkoi kolmevuotiaana käyttäytyä uhmaikäisesti minua kohtaan. Tajusin, että nämä ovat ne hetket, joissa oman äitini järki pimeni. Sanoin miehelleni, että on kolme mahdollisuutta: joko me eroamme enkä enää koskaan näe lastani, menen terapiaan tai teen itsemurhan. No, menin terapiaan, joka kesti seitsemän vuotta.

Ajattelen että meillä kaikilla on jonkinlaisia haasteita tai esteitä elämässämme. Ihmisyytemme työ on se, mitä teemme niille ja mitä opimme niistä. Jos minä haluaisin jonkun mitalin tästä elämästä, tahtoisin tulla palkituksi väkivallan ketjun katkaisemisesta. Äitinikin oli ollut lapsuudessaan oman äitinsä kaltoin kohtelema.

Äiti oli pienten hetkien ajan herkkä ja iloinen ihminen. On sääli, ettei se puoli päässyt koskaan kukkimaan hänessä. Näin sen vain hetkittäin, kun äiti kohtasi perheen ulkopuolelta tulevia ihmisiä.

Minulla on lapsuuden ajoilta äidistä yksi hyvä muisto. Se on kesältä, jolloin olin noin viisivuotias. Olimme sisarusparven kanssa tulossa uimasta, ja matkan aikana tuli kesäukkonen. Se pimensi taivaan ja ryöpsäytti paljon vettä. Äiti oli tuonut kaikki kukat ulos rapakkoon, jotta vesi pyyhkisi ne puhtaaksi pölystä. Muistan, kun saavuimme kotipihaan, ja aurinko tuli taas esiin. Äidillä oli kukat siinä rapakossa, ja kaikki oli yhtäkkiä hetken ajan hirveän hyvin.

Asiakaspalvelutyössä asiakkaan kokemus on totta kai pääasia. Suurin osa asiakkaista on kyllä tosi mukavia, ja mulla on paljon hyviä kokemuksia. Mutta tiedän myös ikäviä asiakaskohtaamisia. Huorittelua, haukkumista ja niin edelleen. Välillä tulee absurdeja tilanteita, kun asiakkaat vaativat ihmeitä tai raivostuvat oudoista asioista.

Kaikki eivät ymmärrä, että ruokatavarakaupassa on asioita, joihin me myyjät emme voi vaikuttaa. Eivätkä asiakkaat voi ihan kaikkea vaatia. Ei se ole myyjistä kiinni, miten myymälä on rakennettu. Tai että jokin tuote on poistunut valikoimasta tai loppu.

Omalla kohdallani monet miettivät nuorta ikääni ja ulkonäköäni, ja haluavat esimerkiksi reklamaatiotapauksessa jonkun vanhemman ihmisen paikalle. Toimin myös vuoropäällikkönä ja olen monesti kokeneempi kuin myyjät, jotka ovat iältään vanhempia. Olen miettinyt, miksei voida luottaa siihen, että tiedän, miten asia on. En kai antaisi vastausta asiakkaalle, jos en tietäisi, mistä puhun.

Jos kassalle muodostuu jonoa tai myymälässä on paljon asiakkaita ja sen vuoksi kiire, ei asiakkaiden hermostuminen auta asiaa. Kyllä se kiire ahdistaa meitä myyjiäkin. Mutta meidänkin täytyy pitää taukoja, ja joskus vaan joudutaan olemaan alimiehityksellä esimerkiksi sairastapauksien vuoksi. Lisäksi myymälässä on monenlaista muutakin hommaa kuin se kassalla oleminen. Sitä eivät kaikki aina ymmärrä. Eivät ne ruuat ja tavarat itsestään sinne hyllyyn päädy.

Olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten olisi joskus hyvä olla hetki kaupassa töissä. Silloin ihmiset ymmärtäisivät paremmin, mitä se todellisuudessa on, ja osaisivat asettua myös myyjän asemaan. He oppisivat myös miettimään omaa käyttäytymistään asiakkaana ja tajuaisivat, ettei oikeasti ole mitään syytä haukkua myyjää, huutaa tai raivota. Asiat voi aina esittää kauniisti, ilman syyllistämistä tai riehumista.

Kuulin Muumeista, kun ensimmäinen tyttäremme syntyi Vietnamissa vuonna 1993. Eräs vaimoni suomalaisista ystävistä lähetti hänelle Kuinkas sitten kävikään? -kuvakirjan. En osannut suomea, mutta katselin kuvia ja keksin tarinoita niistä. Kun sitten tulin Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 1995, osallistuin erääseen juhlatilaisuuteen. Tapasin siellä Tove Janssonin ja kysyin häneltä, saisinko kääntää Muumi-kirjoja vietnamiksi. Hän myöntyi, ja minä lupasin opetella suomea ja kääntää ne kaikki.

Taikurin hattu ilmestyi vietnaminkielisenä vuonna 2010 minun ja vaimoni kääntämänä. Nyt Muumi-kirjoja on julkaistu vietnamiksi kahdeksan kappaletta. Haaveeni on, että saisimme käännettyä ne kaikki, lupaukseni mukaisesti.

Tiedän paljon suomalaisesta kulttuurista Muumien kääntämisen myötä. Varsinkin luonto on niissä todella erilainen kuin Vietnamissa. Hahmot elävät lähellä luontoa, ja siellä on rauhallista. Pidän siitä.

Jos haluaa ymmärtää kansaa ja sen kulttuuria, täytyy osata myös sen kieltä. Kieltä ei käytetä vain kommunikoimiseen ihmisten kanssa, vaan myös esimerkiksi kirjojen ja uutisten lukemiseen. Kieltä osaavan on helpompi ottaa kontaktia ja seurata, mitä tapahtuu.

Suomen kieli on opiskelemistani kielistä ehdottomasti hankalin. Aloin opetella sitä vähän vanhempana, ja olen opiskellut pitkälti itsenäisesti, esimerkiksi Muumi-sarjoja tytärteni kanssa katsellen. Varsinkin puhuminen on silti vaikeaa.

Muuttaessamme tänne 15 vuotta sitten ei Vietnamissa tiedetty paljoa Suomesta. Kun päätin silloin kirjoittaa vietnaminkielisen perusteoksen Suomesta, ei maasta löytynyt juurikaan materiaalia vietnamin kielellä. Onneksi Suomessa on paljon kirjastoja, ja ne ovat todella hyviä. Kirjastani Phan Lan – Ngoi Sao Phuong Bac (Finland –  The Northern Star) tuli todella suosittu Vietnamissa. Kesäkuussa Suomen suurlähetystö Hanoissa julkaisi siitä uudistetun painoksen.

Seuraavaksi haluaisin ehkä opettaa vietnamin kieltä, niin kuin opetin Helsingin yliopistolla parin vuoden ajan tänne muutettuamme. Vaimoni jatkaa suomalaisten klassikoiden kääntämistä vietnamiksi. Nyt työn alla on Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Minä luen jokaisen version hänen käännöksistään, niin kuin hän lukee minun kirjojani.

Toinen haaveeni on hankkia Suomesta kesämökki ja käydä pilkkimässä talvella sen rannassa. Minä olen kuin Muumipappa. Olen syntynyt Vietnamissa lähellä merta. Kun nuorena pääsin kesälomille yliopistosta, matkustin aina kotikylääni kalastamaan ystävieni kanssa.

Sydänsairaus ei näy musta päällepäin. Saankin monelta palautetta, että näytän terveeltä ja pirteältä. Tosiasiassa väsyn arjessa helposti, eikä energia riitä kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä. Lisäksi se varjostaa elämää, että tämä sairaus voi olla etenevä. On vaikeaa suunnitella elämää pitkälle.

Kaikki alkoi, kun mä olin seitsemänvuotias ja me asuttiin Tansaniassa. Sairastin siellä sydänlihastulehduksen, joka puhkaisi tämän sairauden oireilemaan. Kannoin synnynnäisestikin geeniä. Kahdeksanvuotiaana mulle tehtiinkin sitten jo avosydänleikkaus.

Alakoulussa olin vielä liikuntatunneilla ja leikeissä mukana välitunneilla. Leikkaus ja sen yhteydessä asennettu tahdistin auttoivat. Yläkouluun siirtyessäni aloin väsyä enemmän, ja minulle räätälöitiin hieman kevyempi opinto-ohjelma. Yläasteen jälkeen mulle mietittiin sopivaa ammattia sydänsairaus huomioiden. Näin valikoitui Invalidiliiton erityisoppilaitos, jossa opiskelu oli mukautettua ja kevennettyä.

En ole reistailevan terveyteni tähden kyennyt niin kutsuttuun normaaliin työelämään. Olen toisinaan tuntenut, etten tästä syystä saa samanlaista arvostusta ihmisenä kuin muut ympärillä olevat. Jään tietyllä tapaa jalkoihin. Arvostan itsekin ihmisiä, jotka ovat päteviä työssään. Tuntuu kuitenkin, että ne joilla ei ole mahdollisuutta meriitteihin jäävät helposti syrjään. Sosiaalisissa tilanteissa huomaa usein, että tietyin mittapuin menestyneet ihmiset koetaan kiinnostavampina ja heille annetaan helpommin tilaa.

Toisinaan koen myös lievää häpeää, kun olen muihin verrattuna heikompi. On sisäinen halu mennä ja tehdä, mutta ulkoinen todellisuus pistää rajoitteita. Ja suututtaahan se, että monet vaihtoehdot ovat itseltä poissuljettuja. Harvemmin sairas valitsee olla sairas. Olen kokenut mielettömänä voimavarana ne ystävät, joille riitän tällaisena kuin olen. Myös usko siihen, että mut on tarkoituksella luotu tänne, antaa toivoa.

Yleiseltä ilmapiiriltä toivoisin, että ihmisten ainutlaatuisuus ja hienous nähtäisiin laajemmasta perspektiivistä kuin vain tekemisen ja aikaansaannosten kautta. Jokaisessa ihmisessä on mielenkiintoisia asioita, vaikkeivat ne olisi kauhean isoja juttuja.

Olin lähes kymmenen vuotta tehtaalla töissä ammattikoulusta valmistumisen jälkeen. Tuo kohtalaisen helppo ja hyväpalkkainen työ oli senaikainen unelmani. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, kuinka vuodesta toiseen kiirehdin tauoilla piirtämään. Piirtäminen merkkasi minulle iloa ja jonkinlaista toiseen maailmaan uppoutumista. En kuitenkaan osannut vielä ajatella taiteen tekemistä työnä.

Kaveri rohkaisi ottamaan töistä opintovapaata ja lähtemään erääseen tuntemaansa kansalaisopistoon opiskelemaan sarjakuvaa. Limingassa sain ensimmäistä kertaa kokemuksen yhteisöstä, joka oli kiinnostunut taiteen tekemisestä. Minulle avautui täysin uusi maailma. Kun vuoden päätteeksi palasin töihin, ymmärsin välittömästi, etten voinut jäädä enää paikoilleni. En halunnut päätyä kiikkustuolissa ajattelemaan: “Mitä jos…?” Niinpä irtisanouduin.

Ensin harjoittelin määrätietoisesti itsenäisesti ja vasta sitten päädyin opiskelemaan Lahden muotoiluinstituuttiin. Opiskeluaikanani seurasin, kuinka taiteen alan koulutusohjelmia leikattiin reippaalla kädellä. Tällaiset päätökset heijastuivat taiteen kentän kapenemiseen. Tämä trendi näyttää jatkuvan laajemminkin ja koen tämän valitettavan lyhytnäköisenä: kun kadut harmaantuvat ja värit häviävät ympäriltämme, kulttuuri kaikkoaa. Tällöin virikkeillä ja ajatuksilla on riski arkistua. Taide voi antaa kaikkea, mitä ylipäätään voimme ajatella. Siksi siitä ei tulisi tinkiä.

Italiassa laman iskiessä hallituksen ensimmäisiä päätöksiä oli päästää kaikki kansalaiset ilmaiseksi museoihin. Eleen voi nähdä merkkinä taiteen roolista italialaisessa yhteiskunnassa, mutta myös uskona siihen kaikkeen, mitä taiteella voidaan saada aikaan. Taiteen kautta ihmisellä on mahdollisuus kokea eri tunnetiloja, tarkastella itseään ja ihmisyyttä sekä oivaltaa. Viesti on ytimekäs toisellakin tapaa: taide ei ole minkään ryhmän etuoikeus, vaan kaikkien pitää voida kohdata taidetta, ihan oman hyvinvoinnin kannalta. Se parantaa samalla lailla kuin luontoon lähteminen.

Valmistuin muotoiluinstituutista graafiseksi suunnittelijaksi, minkä jälkeen lähdin kohti taidekenttää. Taiteilijana toimiminen ei kuitenkaan ole taannut taloudellista toimeentuloa. Ihmiset joilla ei ole käsitystä taiteellisesta työstä eivät välttämättä tajua, kuinka paljon tunteja siihen uppoaa. Oli kyse sitten ajatusprosessista tai lopputuloksen saavuttamisesta, mitään teosta ei viedä päätökseen hetkessä. Aina on lukuisia asioita aikaa viemässä. Tämä työ vaatii pitkäjänteisyyttä, monessa suhteessa. Taiteilija valmistuu usein työttömäksi ja pikkuhiljaa ponnistaa taloudelliseen vakauteen, joko apurahojen tai muiden tukien turvin.

Haluan tulevaisuudessakin jakaa visuaalista maailmaani muille ja saada ihmisiä ajattelemaan. Nautin työstäni, ja minua ilahduttaa nähdä muiden nauttivan kätteni töistä. Toivoisin kuitenkin, että jossain vaiheessa voisin elättää itseni ja perheeni tällä työllä.

Kun olin kymmenvuotias, yksi maailman suurimmista kaivosyhtiöistä löysi malmion kotikylästäni, Sodankylän Kersilöstä. Kylällä riitti puhetta kaivoksesta. Kun kukaan ei tehnyt asialle mitään, päätin alkaa vaikuttaa itse. 15-vuotiaana kävin tapaamassa ympäristöministeriä asian tiimoilta. Siitä alkoi tapahtumien ketju: tapasin kansanedustajia ja kaivosalan vaikuttajia. Sen jälkeen tuli mediajulkisuus Der Spiegeliä ja Al-Jazeeraa myöten.

Kaivosala on ollut perinteisesti ”setien” ala: sillä toimii paljon miehiä, aika iäkkäitä sellaisia. On poikkeuksellista, että 15-vuotias tyttö alkaa puhua niistä aiheista. Usein alan tilaisuuksissa ollaan kiinnostuneita kuulemaan, mitä puhun, mutta ei kuitenkaan oteta vakavissaan.

Etenkin asioissa, joissa koen olevani hyvä, vähättely tuntuu loukkaavalta. Kun ikä ja olemus ovat huutomerkkejä jo valmiiksi, ihmiset myös kuuntelevat ennakkoasentein. Joissakin tilanteissa se lannistaa, mutta usein luo hirveän vimman perehtyä asioihin ja yllättää positiivisesti. Itseni kannalta se on ollut tosi hyvä. Pääsisin hirveän helpolla, jos olisin vähän vanhempi tai mies.

Vuonna 2012 järjestettiin kunnallisvaalit, joihin lähdin ehdolle. Kampanjan aikana moni yritti keksiä jos jonkinlaisia juttuja minusta ja kokemattomuudestani. Tulin kuitenkin valituksi 18-vuotiaana Sodankylän kunnanvaltuustoon. Olen kunnan historian nuorin kunnanvaltuutettu, todennäköisesti myös puolueeni historian nuorimpia. Olen myös Sodankylän historian ensimmäinen kunnanvaltuutettu puolueestani.

Usein ajatellaan, että vasta vanha, kouluja käynyt, työelämässä pitkään patinoitunut ihminen on kykenevä puhumaan tietyistä asioista tai ottamaan kantaa. Ihmisillä on taipumuksena pitää uskottavana jollain tavalla vakavia ihmisiä. Minä haluan osoittaa, että voi olla samaan aikaan nuori, värikäs, eloisa ja hyvä asiassaan.

Kaivosyhtiön johtaja oli vuosia sitten jossakin tilaisuudessa esitellyt Kersilön kaivoshanketta sanoen: ”Tää on aika helppo juttu, sitä vastustaa vaan Sodankylässä joku pikkutyttö.” Olen kääntänyt tuon omaksi vahvuudekseni ajatellen, että on pakko näyttää niille, mitä osaan. Nykyään opiskelen ympäristöoikeutta Helsingin yliopistossa ja olen vienyt kaivosasian Brysseliin EU-elimiin. Käyn yhä kuukausittain kunnanvaltuuston kokouksissa Sodankylässä. Matkani luottamustehtävää hoitamaan lienee Suomen pisin.

Oma voimavarani on ollut se, että aina löytyy ihmisiä, jotka tukevat ja kannustavat. Itsetunto pysyy kasassa, kun tietää tekevänsä oikeita asioita ja oikeasti osaavansa asiansa.

Olen kärsinyt 2000-luvun alusta asti pitkäaikaisesta peräsuolivaivasta, johon kuului ulostamisen vaikeus ja kipu. Pahimmillaan jouduin istumaan pöntöllä neljä kertaa päivässä, 1-2 tuntia kerrallaan. Mun vuorokaudet oli lyhyempiä, mikä tietenkin aiheutti käytännön ongelmia esimerkiksi töiden kanssa.

Vaivaa hoidettiin monin keinoin, koska haluttiin kokeilla kaikki peruuttamattomat toimenpiteet. Mikään ei auttanut. Lopulta päädyttiin avanneleikkaukseen.

Ihmiset eivät tule kyselemään avanteesta päin naamaa. Se, että ihmiset katsovat toisen tai kolmannen kerran ja supattelevat keskenään, on ahdistavaa ja epämiellyttävää. Kohtaan keskivertoa enemmän kummastuneita katseita, koska teen ja harrastan paljon vedessä. Luulen, että ihmiset katsoo vähän sillä silmällä: ”Hyi, mikä tolla on kropassa? Olisipa kauheeta, jos itsellä olisi tommonen.”  

Toivoisin ihmisiltä neutraalia avoimuutta. Sitä, että vieras ihminen uskaltaisi kysyä jotain eikä katselisi pitkään ja supisisi. Kyllä se avanneleikattu sitten sanoo, jos ei halua puhua asiasta.

Kivunhoito on ollut ja on edelleen merkittävässä roolissa mun elämässä. Kipulääkkeiden hakemiseen tuntuu liittyvän ensiapupäivystyksen hoitohenkilökunnan suunnalta paljon ennakkoluuloja ja asenteellisuutta. Ensiapupäivystyksessä näkymättömän kivun kanssa kamppaileva pistetään jonon hännille, ja kipulääkkeiden tarve pitää todistaa nöyryyttävillä tavoilla. Nykyään otan mukaani kaikki sairaalapaperit, joista nopeasti selviää, mikä mun tilanne on. Omassa kunnassani tilanne on nyt huomattavasti parantunut, mutta lisäkoulutus kipupotilaiden hoidosta olisi kyllä ensihoidossa paikallaan.

Vaikka elämänlaatu on avanteen myötä parantunut esimerkiksi niin, että kaikkialle lähteminen käy paljon helpommin ja nopeammin, on se myös tuonut yllättäviä hankalampiakin puolia. Tilanteita pitää ennakoida, varsinkaan jos ei halua, että ihmiset näkevät avannepussin täyttyvän. Lisäksi kipu on asia, joka vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.

Mulle antaa voimaa perheen ja ystävien tuki, mielekkäät harrastukset ja erilaiset tekemiset autoiluun liittyen. Pienet asiat eivät enää hetkauta mua. Lisäksi mua vuosikymmenen hoitanut hoitotiimi vaikuttaa positiivisesti. Heille voin purkaa omia ajatuksiani, ja he sen ymmärtävät.

Mä tykkään yleensä sanoa, että Maiju on Mansikkka mutta Mansikkka ei oo Maiju. Mansikkka on vähän kuin 2D-versio oikeasta Maijusta. Mansikkka on ulospäinsuuntautuneempi, roolissaan huomion keskipisteenä ja uskaltaa sanoa rohkeasti mielipiteitä. Maiju on vähän ujompi ja vetäytyvämpi tyyppi, jos niitä nyt lähtee vertailemaan.

Mielestäni on hyvä, että somepersoonani eroaa siviiliminästä. Erityisesti silloin, kun saa ikävää kommenttia osakseen, voi ajatella sen kohdistuvan nimenomaan siihen somepersoonaan. On hyvä pitää joitain asioita ihan vain itsellään, ettei niihin voi hyökätä.

Mulle soitettiin viime vuonna Yleltä ja kerrottiin, että ne on suunnittelemassa mielenterveyteen liittyvää kampanjaa. Lähdin varauksetta mukaan, koska mun mielestä mielenterveyteen liittyvistä asioista ei puhuta tarpeeksi, ja niihin liittyy edelleen vahva stigma. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun puhuin vähän vakavammista aiheista ja omasta masennuksestani julkisesti. Sen kautta sainkin Hyvän mielen lähettiläs -tittelin itselleni, mikä on suuri kunnia. Titteli vaikutti osaltaan tunteeseen, että omalla työlläni on merkitystä.

Todella usein kuulee sitä, että teen turhaa työtä ja olen ihan turha julkkis. Jos lannistavien kommenttien saamisen sijaan huomaa puhumansa vaikuttaneen ihmisiin positiivisesti, kannustaa se eteenpäin.

Kollegat auttavat jaksamaan ja käsittelemään tubettajan työn huonoja puolia. Jos tulee joku tosi ikävä kommentti tai näkee ikäviä juoruja itsestään netissä, helpottaa puhuminen jollekulle samaa kokeneelle. Joskus on hyvä myös ottaa etäisyyttä sosiaalisesta mediasta ja poistua kokonaan esimerkiksi pariksi päiväksi. Se palauttaa hyvin maan pinnalle.

Mun mielestä omaa somenäkyvyyttään kannattaa aina käyttää hyvään. Olen vasta lähiaikoina tajunnut, kuinka paljon vaikutusvaltaa itselläni on varsinkin nuoriin ihmisiin. Mielestäni pitäisi myös julkisesti puhua enemmän vaietuista asioista, koska puhumattomuus synnyttää tabuja ja edelleen puhumattomuutta.

Olen asunut koko elämäni saaressa. En ole koskaan oikein ajatellutkaan vaihtoehtoa, että muuttaisin muualle. Saaristoon jääminen on tuntunut luontevalta, ja täältä on löytynyt se oma tapani elää. Nykyisin lampaat ovat pääasiallinen elinkeinomme, mutta vähän viljelemme vihanneksiakin.

Ehkä kerran kuukaudessa tulee käytyä kauempana. Silloin täytyy hieman miettiä yhteysalusten aikatauluja. En aja autoa, joten olen yhteysalusten lisäksi bussiyhteyksien varassa. Bussiyhteyksiä on viime vuosien aikana jatkuvasti vähennetty, mikä on hankaloittanut liikkumistani. Mutta matkustajia on täällä niin vähän, että toisaalta ymmärrän bussivuorojen karsimisen.

Kun keskustelu maksullisesta lauttaliikenteestä oli käynnissä, se herätti paljon tunteita. Esimerkiksi lampaiden kuljettaminen maihin ja niistä jonkinlaisen tuoton saaminen kävisi meille tappiolliseksi maksujen myötä. Nyt asia siirtyy maakuntien selvitettäväksi, ja toivon, että sieltä löytyisi järjen ääntä tähän asiaan. Yhteysalukset ovat jatke meidän maantiellemme. Samasta syystä on rakennettu sillat ja lossit.  

Yleinen kritiikki, jota kuulee, on: ”Mitäs olette menneet sinne saareen asumaan?” Ei täällä asuminen ole mikään keksitty asia, vaan täällä on asuttu jo useiden sukupolvien ajan. Samalla tavalla täällä on yhteisöllistä asumista, vaikka meitä onkin saaristossa huomattavasti vähemmän. Moni toisaalta arvostaa sitä, että asumme saaressa ympärivuotisesti. Varsinkin mökkiläiset ovat sanoneet, että on mukavaa, kun tietää, että täällä on ihmisiä. Vaikka asummekin hieman eristyksissä, niin olen tavannut elämäni aikana erittäin paljon ihmisiä ja päässyt kättelemään presidenttejäkin.

Tähän saareen muutettiin ensimmäistä kertaa 90 vuotta sitten, ja täytyy sanoa, että olen aika ylpeä siitä, että edelleen täällä asutaan ympäri vuoden. Ymmärrän, että joillekin saaressa tai saaristossa asuminen voi tuntua yksinäiseltä. Harvemmin olen kuitenkaan itse sellaista kokenut.

Olen halunnut ylläpitää saariston perinteitä elämässäni. Minusta täällä on mielekästä, vaikka toisinaan se tuntuisikin raskaalta elää täällä ja olla riippuvainen yhteysaluksista. On elämä varmasti raskasta joskus muuallakin. Jokaisella on se paikka, jossa haluaa asua, ja minulle tämä saari on koti.

Olen aina ollut kiinnostunut kulttuurista ja erityisesti näyttämötaiteiden historiasta. Minulla oli teini-ikäisenä ystäviä, jotka tanssivat klassista balettia, ja heidän kehotuksestaan päädyin kokeilemaan lajia. Se oli ihmeellinen kokemus: ikään kuin olisin ollut luotu siihen.

Balettitanssijalla tulee olla paljon monimuotoisempia edellytyksiä kuin voisi kuvitella. Baletti vaatii staattista voimaa, hyppyvoimaa, koordinaatiota ja musikaalisuutta. Varsinkin miehille baletti on fyysisesti hyvin vaativa laji, koska miestanssijat hyppäävät enemmän ja nostavat naisia. Lisäksi ovat esteettiset vaatimukset: pitää olla sopusuhtainen ja omata tietynlaiset linjat.

Ajauduin lopulta ammattitanssijaksi vähän vahingossa. Tanssiopistosta minut passitettiin Oopperan kouluun, ja sitten sain kiinnityksen. Tanssin 25 vuotta Kansallisbaletissa, kunnes jäin eläkkeelle vuonna 2009. Kun tein ammattilaisena töitä kuusi päivää viikossa, harjoittelin viittä teosta samaan aikaan sekä tanssin esityksissä ja kiertueilla, en ehtinyt paljon muuta ajatellakaan.

Balettiammattilaisina on kummankin sukupuolen edustajia suunnilleen yhtä paljon. Mielikuvat naisvaltaisesta alasta johtuvat siitä, että baletti on naisvaltainen harrastus. Tiedostan ilman muuta stigman, mutta siitä tulee helposti kliseemäinen juttu. Baletti oli minulle selkeä ammatinvalinta ja kovaa työtä, joten en jaksanut antaa muiden kommenteille sijaa. Kun aloitin 80-luvulla, oli kaikki muutenkin aika sulkeutunutta. Nykyään ihmiset ovat sivistyneempiä ja tietävät, etteivät miestanssijat tanssi varpaillaan tutu päällä liihotellen.

Klassinen baletti perustuu naisen esiintuomiseen. Monet koreografit, mukaan lukien minä, ihannoivat naistanssijaa. Vastinetta balleriina-sanalle ei ole oikeastaan edes olemassa miestanssijalle: sillä tarkoitetaan keskiössä olevaa naistanssijaa, jonka ympärille kaikki rakentuu. Mies on naista kannattelemassa ja tukemassa. On mielenkiintoinen kysymys, onko siinä tasa-arvon kannalta jotakin problematiikkaa.

Lavalla vietettyjen vuosien jälkeen nautin anonymiteetistä ja baletin katsomisesta. Sitä kokonaisuutta katsoo nyt kokonaisuutena, eikä niin teknisesti. Se on kauhean vapauttavaa. Ikuista treenaamista en kaipaa enää tässä iässä, vaan arvostan nyt ammattia tosi paljon.

Yleinen muutos suhtautumisessa miestanssijoihin kulkee käsi kädessä kaiken muutoksen kanssa. Lopulta naiset ja miehet ovat baletissa aika samalla viivalla. Jokapäiväisessä työssä tehdään paljon yhdessä. Raaka ja fyysinen työ vie niin paljon energiaa, ettei siinä jaksa ruveta sukupuolen perusteella erittelemään ihmisiä. Joskus työpäivän jälkeen olivat kaikilla jalat niin väsyneet, että hyvä kun jaksoi kotiin kävellä. Kovassa työssä on jotain tasoittavaa.

Se, että olen päätynyt kotiäidiksi, liittyy isompaan kokonaisuuteen elämässäni. Toinen vanhemmistani teki todella paljon töitä ollessani pieni, mistä kärsin. Tunnistin jo nuorena itsessäni tuota samaa intohimoa työntekoon, joten halusin tehdä tietoisen päätöksen kulkea eri polkua.

Jos olisin jäänyt kotiseudulleni Uudellemaalle, olisin varmasti kokenut suurempaa ulkoista painetta jatkaa ammatillisen tutkinnon jälkeen yliopistoon ja sijoittua työelämään. Onnekseni päädyin yllättäen Etelä-Pohjanmaalle. Parikymppisenä perhettä perustavana en ole juurikaan poikennut muista ympärilläni olevista ihmisistä. Vieraillessani vanhempieni luona etelässä huomaan jo katukuvassa, etten ole aivan massaa kahden pienen kanssa. Alueellinen tuki onkin osoittautunut merkittäväksi itselleni. Kun on saanut kokea harmoniaa itsensä ja ympäristössä vallitsevan kulttuurin kanssa, on päätös kotiäitiydestäkin ollut helpompi.

Vaikka nuorena jaksaa fyysisesti paremmin valvomisen ja muun kuormituksen, niin onhan tämä ollut rankkaa. Itse pyrin kuitenkin lähtemään liikkeelle silloinkin, kun olen lopen uupunut. Saan voimaa muiden äitien tarjoamasta vertaistuesta. Eihän se koskaan ole kivaa kuulla, että toisillakin valvotaan tai että on muutoin rankkaa, mutta vastavuoroisen avoimuuden myötä huomaa, ettei ole yksin asioiden kanssa. Näin omakin taakka kevenee. Jos ei lähde kotoa, jää helposti siihen luuloon, että on ainut, joka painii kotiäitiyteen liittyvien ongelmien kanssa. Tämä saattaa taas vain pahentaa tilannetta.

Kotiäitiä saavat kiinnostaa muutkin asiat, kuin mitä tänään syödään tai mitä puetaan lapsille päälle. Se, että on säännöllisesti elämässä omia juttuja, jotka tukevat muutakin identiteettiä kuin äitiyttä, koituu lopulta perheen parhaaksi. Lapsen oikeus läsnä olevaan vanhempaan toteutuu paremmin, kun vanhemmatkin voivat hyvin.

Olen sitä mieltä, että Suomi on upea maa kasvattaa lapset. Palveluja on paljon ja valtio tukee taloudellisesti. Vaikka Suomessa luodaan institutionaalisella tasolla mielestäni erinomaiset puitteet lasten kasvatukselle ja täytetään perustarpeet, toivoisin kulttuurin kulkevan hieman yhteisöllisempään suuntaan.

Ihmisten ei tarvitsisi mielestäni pelätä niin paljon toisten ihmisten yksityisyyttä. Yksityisyyttä on tärkeä kunnioittaa, muttei sitä tarvitse pelätä. Saisi lastenkin kohdalla olla enemmän koko kylä kasvattaa -meininkiä. Olisi hienoa ihan yleisellä tasolla, jos voisi luottaa, että muita ihmisiä edes vähän kiinnostaa kanssaihmisten vointi. Ei kaiken muutoksen tarvitse lähteä aina jostain korkeammalta tasolta. Jokainen yksilöinä voi vaikuttaa siihen, millainen maa tämä on asua.

Olen lähtenyt kaksi kertaa Karjalasta. Ensin talvisodan aikaan lähdettiin keskellä yötä, kun oveen kolkuttivat joukot ja ilmoittivat vihollisen olevan viiden kilometrin päässä. Äiti otti vain tärkeimmät mukaan, hypättiin hevosen selkään ja lähdettiin tekemään matkaa talvipakkasessa. Ei meillä ollut silloin tietoakaan, minne oltiin menossa.

Välirauhan aikaan palattiin kotiin. Tilanne kuitenkin kiristyi, ja juuri kun isä kerkesi saada valmiiksi uuden talomme Sortavalassa, kävi jälleen kutsu rintamalle. Tuohon aikaan meinasin itsekin päästä hengestäni, kun venäläiset laivueet tulivat ja pommittivat. Muistan vain, kuinka surullisia kaikki silloin olivat. Niin surullisia, ettei saattanut edes häiritä.

Ei meille lapsille selitetty mitään, mitä tapahtui, eikä saanut kysellä. Ymmärsin kuitenkin, että toinen lähtömme oli lopullinen. Matka Karjalasta tuntui yksinäiseltä ja turvattomalta. Kun vihdoin saavuimme Jyväskylään, saimme nukkua kirkossa pitkin penkkejä.

Joillekin meikäläisille todettiin: ”Mitä te sieltä Karjalasta tulitte? Olisitte pysyneet siellä.” Meidän perhe kuitenkin sijoitettiin maalaistaloon, jossa vastaanotto oli lämmin. Ennemminkin koulussa kohtasin ennakkoluuloja. Koska olin köyhä tyttö, minulla ei ollut kuin kotikutoisia vaatteita. Niiden tähden kiusattiin ja jätettiin ulkopuolelle. Kun myöhemmin sain Amerikasta tulleen paketin mukana oikein kauniit vaatteet, yhtäkkiä minut suostuttiin ottamaan leikkeihin. Koko ajan kuitenkin ajattelin, kuinka kelpasin heille vain hienoissa vaatteissa, mutten sellaisenaan.

Myöhemmin olen käynyt läpi näitä lähtemiseen ja integraatioon liittyviä tunnemuistojani monella tapaa. Taide eri muodoissaan on tuonut helpotusta. Vanhemmillani ja heidän sukupolvellaan oli paljon niin kutsuttua ryssävihaa, mutta itse päätin suojautua kaikelta katkeruudelta. Ne, jotka Karjalassa nyt asuvat, ovat täysin syyttömiä tapahtuneeseen. Olen halunnut suunnata tunteitani ennemminkin toisten auttamiseen ja myötätunnon kylvämiseen.

Joka aamu olen kiitollinen, kun saan herätä omasta sängystä. Täällä eivät pommit pauku ja on rauha. Ei pitäisi turhista marista, vaan pyrkiä kiitosmieleen.

Koulutaipaleella kohtasin oppimisvaikeuksia jo melko aikaisessa vaiheessa, minkä myötä kiinnostus koulua kohtaan vähitellen lopahti. Yläasteella olin pudonnut jo kovasti kärryiltä, ja koulunkäynti oli todella vaikeaa. Elin koulukodissa, ja samoihin aikoihin alkoholi, huumeet ja rikollisuus tulivat kuvioihin mukaan.

Omaksuin jo hyvin nuorena tietynlaisen rikollisen kulttuurin. Päihteiden myötä elämäntapa rikollisuuden parissa vain yltyi. Sain koulun käytyä, osin ehkä säälistäkin, että pääsivät musta eroon. Karkailin koulukodista aika paljon, ja lopulta 18-vuotiaana en enää palannut karkumatkaltani takaisin. Sen jälkeen alkoi ajanjakso, jolloin tuli rampattua edestakaisin vankilassa ja siviilissä, vaikka pitkiä tuomioita en istunutkaan.

23-vuotiaana sain pojan. Olin sitä ennen kokenut eron ja masentuneisuuden, mutta lapsen syntymän myötä halusin eroon päihteistä ja raitistuin. Rikollisuus oli kuitenkin syvällä ja koin, että se on ainoa tapa, jolla osaan elättää itseni ja poikani.

Kun olin ollut kolme ja puoli vuotta raittiina, jouduin törkeästä ryöstöstä vankilaan. Vankilasta päästyäni aloin taas käyttämään päihteitä, ja yhdessä yössä tulikin sitten reilun kolmen vuoden tuomio, jota lähdin istumaan. Sen vankilareissun puolivälissä jotain tapahtui ja halusin tehdä muutoksen: päästä eroon päihteistä ja kaikesta epärehellisestä toiminnasta.

Pääsin KRIS:lle työkokeiluun ja palkkatuelle. Kokeilun loputtua pienen tauon jälkeen mua pyydettiin sinne ihan palkkatöihin. Olen opiskellut siellä päihdetyön ammattitutkinnon, ja KRIS onkin ollut iso käännekohta elämässäni. Sitä kautta olen löytänyt sisältöä elämääni ja saanut sen uudenlaiseen järjestykseen.

Olen sujut oman stoorini kanssa ja kerron aika nopeasti taustastani ihmisille. En halua kantaa salaisuuksia. Ihmiset hyväksyy tai on hyväksymättä mut sellaisena kuin olen, enkä juurikaan koe epätasa-arvoisuutta arjessani. Tiedän kuitenkin etenkin lastensuojelun parissa tapauksia, joissa entisiin vankeihin suhtaudutaan negatiivisesti ja leimataan heidät taustansa vuoksi. Vuosia vanhat rikosnimikkeet ja hyvä vanhemmuus eivät mielestäni kulje käsi kädessä, mutta niihin kiinnitetään lastensuojelussa paljon huomiota. Etenkin miehet voivat kohdata ikävää käytöstä, ja heidät leimaataan helpommin. Itse kuitenkin tiesin omat oikeuteni vanhempana ja halusin taistella niistä, mikä helpotti tilannettani.

Joissakin tapauksissa vankien siirtyminen siviiliin tehdään hienosti ja joissakin taas todella huonosti. Toiset jäävät muita helpommin tyhjän päälle. Pitkään vankilassa istuneet ihmiset eivät välttämättä tiedä miten esimerkiksi palvelut toimivat, kun vankilasta pääsee pois. Välttämättä ei myöskään ole rahaa alkaa hoitamaan mitään asioita. Ymmärrän kyllä, että tilanteet ovat erilaisia ja kaikille ei voi tarjota samaa tilannetta. Mutta siinä yhteydessä on epätasa-arvoa ihmisten välillä, ja sosiaalityöntekijällä on siinä kohtaa aika paljon valtaa.

Psykiatrisessa sairaalassa kukaan ei halunnut toimia hoitajanani, koska kaikki tiesivät minun olevan toivoton ja vaikea tapaus. Vasta myöhemmin kävi selväksi, etten reagoinut hoitoon osin siksi, että olin saanut vääriä diagnooseja ja lääkityksiä. Hoidossa painottuivat lääkkeet, vaikka olisin tarvinnut psykoterapiaa. Päädyttyäni lopulta pitkäaikaisosastolle minulle todettiin, että siellä voi mennä vuosia. Käännekohtana muistan sen, kun omahoitajani kysyi minulta, josko halusin todella viettää loppuelämäni sairaalassa. Ihmeen kaupalla seitsemän vuotta kestänyt tuskallinen sairaalakierteeni loppui kuin seinään.

Samanaikaisesti, kun päätin, ettei kokemani kärsimys saanut olla turhaa, olin alkanut haudutella mielessäni ajatusta jatko-opinnoista yliopistolla. Ollessani vielä melko huonossa kunnossa sain idean autoetnografisesta tutkimuksesta omasta hoitopolustani skitsofreenikkona. Kun kävin yliopistolla näyttämässä tekstejäni, kävi kehotus kirjoittaa runoja tai päiväkirjaa. Olen myöhemmin lukenut noita tuon aikaisia kirjoituksiani, ja täytyy todeta, että ovathan ne olleet melko puuduttavia. Koin kuitenkin sisäistä pakkoa toteuttaa päähänpistoni, joten menin kerta toisensa jälkeen professorin vastaanotolle.

Sitkeän yrittämisen jälkeen yliopistolla näytettiin vihreää valoa. Idean saamisesta väitöskirjan loppuunsaattamiseen kesti viisi vuotta. Koska käytin aineistona omia kokemuksiani, koin työprosessin melko rankaksi. Tiedostin myös riskin, ettei työtä lopulta hyväksyttäisi. Olinhan hyödyntämässä tutkimusmetodia, jota ei Suomessa oltu aikaisemmin käytetty oman sairastumisen ja kuntoutumisen kokemuksen tutkimiseen.

Olisihan se hienoa, jos olisin väitellyt ennemminkin mullistavan hoitomenetelmän keksineenä syöpätutkijana. Koen kuitenkin, että minun paikkani on tuoda mielenterveyteen ja -hyvinvointiin liittyviä asioita julki. Haluan olla osaltani poistamassa ennakkoluuloja puhumalla terveyden ja sairauden liukuvasta rajasta sekä painottaa rinnalla kulkemisen tärkeyttä kuntoutusprosessissa.

Itselleni ratkaisevaa on ollut huomata, ettei elämä ole vain sairastamista. Olen paljon enemmän kuin mitkään diagnoosit. Elämääni tuo sisältöä tutkimus. Olenkin lähtenyt mukaan uuteen projektiin, jossa pyritään kartoittamaan eläköitymistä psyykkisistä syistä. Uusi lehti on avautunut.

Keskustelu rasismista on Suomessa nuorta. Esiin nostetaan kyllä yksittäisiä rasistisia tapahtumia, mutta ei nähdä rasismin olevan iso rakenteellinen ilmiö. Se näkyy kulttuurissa, kauneusihanteissa ja mediassa. Se näkyy siinä, ketkä ovat edustettuina valta-asemissa. Se näkyy historiankirjoituksessa ja koulun opetuksessa. Kun valkoiseen kuvastoon kasvaa pienestä pitäen, se muuttaa omaakin käsitystä värillisen ihmisen asemasta yhteiskunnassa.

Oon syntynyt Helsingissä ja asunut täällä koko ikäni. Äiti on suomalainen, syntynyt Oulussa. Isä on tullut Ghanasta Suomeen 1980- ja 90-lukujen vaihteessa. Olen kasvanut lähinnä äidin kanssa ja sitä kautta samaistunut suomalaiseen kulttuuriin. Vasta teini-iässä olen alkanut syventää omaa identiteettiäni ei-valkoisena ihmisenä. Silloin tapahtui sama kuin muillakin ihmisillä teininä: aloin miettiä, kuka oikeasti olen.

Jos tapaan uuden ihmisen, sen täytyy usein puolen tunnin jälkeen tietää jotain mun etnisestä taustasta. Kun mä tapaan jonkun valkoisen ihmisen, en mä kysele, mistä sen vanhemmat on kotoisin. Valkoisia ihmisiä ei tässä yhteiskunnassa kohdata ensisijaisesti heidän etnisyytensä kautta.

Kun kasvaa värillisenä Suomessa, ennakkoluulot arkipäiväistyvät ja niiden kanssa oppii selviytymään. Koska rasismi on jatkuvaa ja säännöllistä, sitä on välillä vaikeaa huomata. Eniten sattuu, jos rasismia ilmenee yllättäen, lähipiiristä tai sellaisissa tilanteissa, joissa on valmiiksi jokin valta-asetelma. Esimerkiksi työhaastattelut ovat muutenkin stressaavia kenelle tahansa. Värillisenä joudun sen lisäksi aina miettimään, pitääkö mun jotenkin ylittää ihonvärini ennen kuin päästään keskustelemaan muista asioista.

On erikoinen ajatus, että edustaisin jotenkin puoliksi Suomea ja puoliksi Ghanaa. Se ei vastaa mun omaa kokemustani mitenkään. Mä olen asunut täällä koko elämäni, enkä ole edes käynyt Afrikassa. Suhteeni Ghanaan on mulle tärkeä asia, mutta se vaikuttaa identiteettiini eri tavalla kuin monet olettavat. Mä olen suomalainen, Suomessa kasvanut ihminen. Olen vain ihonväriltäni toisenlainen kuin valtaosa ihmisistä.

Nykyiset ennakkoluulot luotiin imperialistisen ja kolonialistisen järjestelmän aikaan. Suomi on osa läntistä kulttuuripiiriä ja meille on sitä kautta periytynyt se mielenmaisema. Hienovarainen rasismi on meidän ajattelutavassa. Uskon silti, että tilanne paranee pikku hiljaa. Viime aikoina käyty rasismikeskustelu on lähtenyt ihmisistä, jotka kokevat rasismia.

Vaikka koen syrjintää ja ennakkoluuloja, olen myös tosi etuoikeutettu monessa mielessä. Olen mies, toimintakykyinen, korkeasti koulutettu ja puhun suomea. Täytyy erottaa keskustelut toisistaan: rasismi on rakenne ja olen sen uhri, mutta se ei tarkoita, etten ihmisenä olisi muuta. Traagisinta on, että rasismin myötä voi syntyä itseinhoa, eikä osaa arvostaa ihonväriään. Mulle on tärkeää etsiä omaa tapaa olla rehellisesti ylpeä ei-valkoisesta identiteetistäni.

Olen monta kertaa istunut lääkärin vastaanotolla, osoittanut milloin mitäkin ruumiinosaani ja sanonut vain ”ai”. Suomi on minulle vaikea kieli, eikä hoitoa ole aina saatavilla muilla kielillä. Se tuntuu hankalalta ja epäoikeudenmukaiselta. Kaikilla pitäisi olla täällä oikeus saada apua omalla äidinkielellään, myös ruotsiksi.

Olen ehdottomasti kasvanut kuplassa. Me suomenruotsalaiset olemme vähemmistö, ja yhteisömme on pieni. Kaikki tuntevat kaikki, ja meillä on omat perinteemme. Itse rakastan rapujuhlia. Silti identifioin itseni suomalaiseksi. Pidän myös suomensuomalaisten perinteitä tärkeinä ja vaalin niitä. Olen ihan yhtä suomalainen kuin suomeakin puhuvat ihmiset.

Tulen jotenkuten ymmärretyksi arjessa suomen kieltä käyttäessäni. Kauppaan tai kahvilaan mennessäni yritän yleensä asioida suomeksi. Usein osaan enemmän suomea kuin myyjä ruotsia, enkä halua tehdä tilanteista kiusallisia.

Tajuan myös sen, etten pärjää Suomessa ilman suomen kieltä. Satuin vain syntymään Tammisaareen, jossa on äärimmäisen hankalaa oppia suomea. Minulla kävi sen kanssa sama juttu kuin minkä tahansa muunkin kielen kanssa usein käy: jos kieltä ei kuule arjessa, sitä on vaikeaa oppia aidosti.

Koulussakin suomi oli minulle yksi vaikeimmista aineista. Opiskelu painottui kielioppiin eikä tosielämässä puhuttuun kieleen. Silti mielestäni kaikki kielitaito on tärkeää, joten en puhuisi ”pakkosuomesta”. Lapsena en vain tajunnut, miten tärkeää suomen opiskelu olisi silloin ollut.

Nyt olen siirtymässä työelämään, ja suoraan sanottuna se pelottaa, palkkaavatko työnantajat suomea osaamatonta. Saatan muuttaa töihin ulkomaille.

Olen myös surullinen siitä, että olen koko elämäni ajan pelännyt puhua suomea. Suomenkielisistä ystävistäni kaikki puhuvat sujuvaa ruotsia, ja on korkea kynnys jutella edes heidän kanssaan suomeksi.

Toivoisin ihmisten ymmärtävän, miltä tuntuu tuntea olonsa ulkopuoliseksi äidinkieltään puhuessaan omassa kotimaassaan. Myös suomenruotsalaisten tulisi toki olla avarakatseisempia monessa asiassa. Olen monta kertaa kuullut, miten inhottavasti ruotsinkieliset suomalaiset ovat suhtautuneet ruotsia osaamattomaan. Lopulta kyse on kuitenkin vain eri tavoin puhutusta kielestä.

Ymmärrän, ettei jonkun Rovaniemellä asuvan tarvitse välttämättä osata ruotsia. Minua pelottaa se, että joidenkin poliitikkojenkin mielestä kaikki ruotsinkieliset voisivat muuttaa Ruotsiin. Ei Ruotsi tunnu minusta kodilta. Suomi tuntuu, ainakin yleensä.

Lapsuusaikani oli pääasiassa onnellinen, mutta kotona oli aina virtahepo olohuoneessa: isän alkoholismi, joka paheni vuosi vuodelta. Isä oli koko lapsuuden ajan mulle aika etäinen hahmo. Äiti oli meille lapsille läheinen ja yritti pitää perheen koossa. Ollessani 12-vuotias äiti kuitenkin sairastui rintasyöpään ja menehtyi.

Isällä oli kova yritys päästä jaloilleen, mutta jouduin pettymään lukemattomat kerrat. Lapsena ei pystynyt käsittämään sitä sairautta. Koulusta kotiin tullessa joutui aina tarkistamaan, missä kunnossa isä oli. Välillä piti soittaa ambulanssi apuun. Se oli hurjaa aikaa. Jotenkin saimme silti isosisarusten kanssa arjen pyörimään.

Vaikka ulospäin saatoin näyttää pärjäävän, elämä oli todellisuudessa sinnittelyä. Kasiluokalla vanhempaintapaamisen jälkeen luokanvalvoja onneksi tajusi, ettei kaikki ole kunnossa. Hän lähetti mut kuraattorille, joka vinkkasi nuorten turvatalosta. Se oli talvinen ilta, kun kävelin talolle ja koputin oveen. Kun ovi avattiin, romahdin täysin. Asuin turvatalossa kolme kuukautta, jonka jälkeen mut otettiin huostaan.

Muutto nuorisokotiin oli mulle tosi myönteinen juttu. Koin sen isona helpotuksena, ettei tarvinnut enää huolehtia kenestäkään muusta. Päinvastoin, joku katsoi mun perään.

Nuorisokodissa asui kahdeksan nuorta, ja siitä oli tehty mahdollisimman kodinomainen paikka. Ruoka oli aina neljältä ja kotiintuloaika puoli kymmeneltä. Torstaisin teimme kivoja juttuja yhdessä, ja loma-aikoina oli mökkireissujakin. Ne kokemukset olivat erittäin tärkeitä. Opettelin silloin esimerkiksi snoukkaamaan, ja harrastan sitä edelleen.

17-vuotiaana sain mahdollisuuden muuttaa omaan tukiasuntoon, mutta kontakti nuorisokotiin säilyi. Olen kaikesta saamastani avusta äärimmäisen kiitollinen, vaikken sitä ehkä nuorempana osannutkaan täysin arvostaa.

Nuoren ihmisen selviytymismekanismit ovat voimakkaammat kuin uskoisikaan. Olen aina nähnyt tulevaisuuteni kirkkaana ja ajatellut, että tiettyjen asioiden tekemisestä seuraa jotain hyvää. Siitä ajatuksesta, että voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä, saa hirveästi voimaa. Toisinaan olen myös häivyttänyt tunteitani suorittamisella: olen ollut aktiivinen, käynyt töissä, panostanut lukioon ja päässyt yliopistoon opiskelemaan unelma-alaani. Nykyään pystyn olemaan enemmän läsnä myös tunnetasolla.

Mahdollisuuksia korjaaviin kokemuksiin on ollut paljon. Lapsuudenkotiini saattoi liittyä surua ja häpeää, mutta nyt saan asua upeiden kämppisten kanssa kauniissa ja turvallisessa kodissa. Sinne voin hyvällä fiiliksellä kutsua ystäviä käymään.

Yhteydenpito isään on vaikeaa. Kaikesta katkeruudesta huolimatta tuntuu, että olisi oikein yrittää soittaa hänelle välillä. Olenhan itsekin kokenut, miten psyykkisesti lukossa ihminen voi olla vaikeiden kokemusten jälkeen.

Syyskuun 15. päivänä vuonna 1940 saksalaissotilaat saapuivat Rovaniemelle Lappiin. Sieltä he levittäytyivät ympäri Pohjois-Suomea, ja loukkaantuneita varten perustettiin kolme varsinaista kenttäsairaalaa: Sallaan, Alikurttiin ja Parkkinaan. Äitini sai tietää, että suomalaisiakin otettiin mielellään työhön kenttäsairaaloihin, ja hän päätti hakeutua töihin keittiölle johonkin niistä. Siellä hän tutustui erääseen Ernst-nimiseen mieheen, ja heidän välilleen kehkeytyi kaiketi jonkinlainen seurustelusuhde.

Kun raskaus tuli näkyviin ja näin ollen koko sen päällystön tietoon, jonka alaisena äitini toimi, ei äiti saanut enää nähdä Ernstiä. Äiti halusi varmistaa, etten joutuisi kärsimään tapahtuneesta, ja meni syntymäni kynnyksellä naimisiin erään tanskalaisen kanssa. Hän oli tullut saksalaisten sotilaiden mukana Suomeen. Kyse olikin monessa määrin järkiavioliitosta. Suomalaiset huorittelivat naisia, jotka palasivat yksin lastensa kanssa kotikyliinsä Lapista. Heitä pidettiin roskasakkana, eikä ymmärrystä herunut. Siihen aikaan sekä äidin että lapsen leimasi voimakkaasti se, että lapsi oli syntynyt avioliiton ulkopuolella.

Tanskalaisisä adoptoi minut, ja sain hänen sukunimensä. Koskaan hän ei suutuspäissäänkään väittänyt, etten olisi hänen lapsensa. Isänä hänet tunsin ja häntä rakastin.

Meni pitkään ennen kuin yritin saada selvyyttä biologisesta isästäni. Osittain tähän vaikuttivat omat ruuhkavuoteni ja se, että olin todella pitänyt tanskalaista Karl Jenseniä isänäni. Osittain kyse oli kuitenkin siitä, että olin äidiltäni oppinut pitämään asiaa jotenkin häpeällisenä.

Minulle kerrottiin Ernstistä vasta, kun olin yli kymmenvuotias. Jos otin myöhemmin asiaa puheeksi äitini kanssa, hän alkoi aivan vavista. Keskustelu aiheesta oli hänen mukavuusalueensa ulkopuolella, joten en halunnut häntä murehduttaa. Myöhemmin olen harmitellut, etten uskaltanut yrittää yhtään enempää. Olisi tuo asia mielestäni jossain määrin kuulunut minullekin.

Saksassa säilytetään virastoissa tarkkoja dokumentteja Suomeen lähetetyistä sotilaista, mutta koska minulla ei ole Ernstin syntymäaikaa eikä tietoa kenttäsairaalasta tai hänen tarkasta ajastaan Suomessa, on jäljitystyötä mahdotonta tehdä. Todennäköisesti biologinen isäni on jo nukkunut pois, mutta olisi kiva tietää, jos tuolla jossakin minulla on sisar- tai velipuolia. Toiveenani olisi vielä se selvittää, vaikken tiedä, toteutuuko toive koskaan.

Kyllähän sen tiedostaa, että on valinnut ideologian, johon kohdistuu tämänhetkisessä maailman tilanteessa paljon negatiivista painetta. Siksi en välttämättä tuo vakaumustani oma-aloitteisesti esille, etteivät ennakkoluulot vaikuttaisi käsitykseen minusta ihmisenä. Vaikka oma identiteetti onkin vahva, niin ei toisten mielipiteitä kuitenkaan kykene täysin sivuuttamaan. 

Kaikki lähti siitä, kun työpaikalla tutustuin kollegaan, joka oli muslimi. Muistan olleeni aluksi melko varauksellinen. Kuitenkin mitä enemmän sain tietää islamista, sitä enemmän kiinnostuin. Samanaikaisesti tiedostin, että oli kyse suomalaisessa yhteiskunnassa melko vieroksutusta uskonnosta.

Jossain vaiheessa aloin ottaa osaa työkaverini suorittamiin päivittäisiin rukoushetkiin firman taukotilassa. Muistan, että jännitti, jos joku ulkopuolinen sattuisi näkemään. Kaikki meni kuitenkin lopulta kauhean luonnostaan.

Muutamille läheisille ja kavereille kääntymykseni oli järkytys. Jotkut kyseenalaistivat suoraan valintani, ja esiintyi myös pelottelua. Selvisin tilanteista usein selittämällä rauhallisesti tehneeni oman valintani. Toki oli niitäkin, jotka olivat aidosti iloisia, että olin löytänyt oman tieni.

Olen saanut huomata, kuinka erilaisuutta Suomessa suvaitaan huonosti. Ajatellaan, että kun kerran asuu Suomessa, pitäisi sulautua valtavirtaan. Toisinaan kommentoidaan: ”Menkää takaisin sinne, mistä ootte tulleet.” Tuumaan siihen, että mihin minun sitten pitäisi mennä?

Islam nähdään kovin vahvasti vain Lähi-idästä tulevana, maahanmuuttajien uskontona. Suomalainen muslimi leimataan helposti takinkääntäjäksi, jolta osallisuus suomalaisuuteen ikään kuin kielletään. Todellisuudessa Suomessa elävät muslimit toimivat ja ajattelevat pääosin ihan samalla tavalla kuin muutkin suomalaiset.

Miksi siis syrjiä vain uskonnon perusteella? Lähinnä huoli on omista lapsista. Joutuvatko he syrjinnän kohteeksi?

Varmasti ihmisten käsityksiin vaikuttavat mielikuvat siitä, että kaikki muslimit olisivat terroristeja, tai että tämä uskonto olisi jotenkin radikaali. Toki se surettaa, koska suurin osa muslimeista tuomitsee selkeästi kaikki ääriteot. Sillanrakennuksessa auttaisi, jos uskallettaisiin kysyä ihan tavallisilta muslimeilta, mitä he ajattelevat.

Terrorismiin tai vaikkapa naisen asemaan liittyvissä kysymyksissä olisi tärkeää opetella erottamaan toisistaan niin kulttuuri ja uskonto kuin ihmiset ja uskonto. Jos uskonto ymmärretään vain ihmisten ja heidän tekojensa kautta, mennään usein mönkään. Suomesta on kuitenkin tulossa yhä monikulttuurisempi ja moniuskontoisempi. Olisikin meidän kaikkien etu, että yhteisymmärrystä löytyisi.

On tietenkin hassua, että journalistit tai jopa kaduntallaajat kysyvät: ”Oletko sä aina tollanen?” Se on vähän hölmö kysymys, koska eihän kukaan ole aina “jonkinlainen”. On kuitenkin kivaa tulla muistetuksi mieluummin positiivisena kuin sellaisena, joka aina urputti ja pisti vastaan.

Televisio on tietysti tietyllä tavalla liioittelun väline. Siellä tehdään viihdettä ja pidetään hauskaa, eikä sitä energiatasoa pysty kukaan ylläpitämään 24 tuntia vuorokaudessa. Se on niitä hetkiä ja yksi osa elämää, mutta sitten on se muukin elämä.

Innostukseni lähtee ihmisten ihmeellisyydestä sekä loputtomasta arvoituksellisuudesta ja erilaisuudesta. Lisäksi on olennaista kokea tekemisensä muutenkin tärkeäksi ja kiinnostavaksi. Silloin on myös helppoa innostaa muita ja luoda tunnelma, jossa kaikki voivat onnistua.

Vaikuttavuus ja positiivisuus kulkevat samoja teitä eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Vaikuttavuus perustuu kuitenkin pohjimmiltaan osaamiseen ja taitoihin. Kun se pohja on kunnossa, on varaa olla myös positiivinen. Moni yrittää uhkaavuudella ja tiukkuudella hankkia vakuuttavuutta tietämättömyytensä peitoksi. Itse kavahdan ihmistä, joka on hirveän tiukkis, koska vihaisuus on paljon peittävämpää kuin aurinkoisuus.

Muita voi pelottaa myönteisyydessäni se, etten sen ansiosta pelkää muita ihmisiä tai tilanteita. Vahvuus ja voima voivat olla myös ärsyttäviä. Vältän kuitenkin sanomasta, että meillä suomalaisilla olisi huono itsetunto. Meillä erottuminen ja se, että on omanlaisensa, ovat ehkä vieläkin monelle vaikeita asioita. Se voi johtua omasta menneisyydestä ja sen rajoituksista.

Ihmisiä ärsyttävät usein ne asiat, joita he itsessään etsivät tai toivoisivat olevan ja jollakin toisella on. Sitä voi ajatella myöskin myönteisenä kateutena, mikä ei välttämättä ole huono asia. Parhaimmillaan se voi johtaa siihen, että alkaa miettiä asioita ja kehittää omaa elämäänsä.

Olen jo nuoresta saakka tehnyt sitä mikä tuntuu oikealta ja mennyt siihen suuntaan. Jälkeenpäin polkuni näyttää selkeältä, mutta en ole koskaan etukäteen katsonut, missä se kulkee. Uskon muutenkin siihen, että jos tekee hyviä ja oikeita asioita toisille ja itselleen, asiat kulkevat oikeaan suuntaan.

Jokainen ihminenhän tuijottaa joskus, mutta minua jäädään katsomaan huomattavasti tavallista pidempään – välillä suoraan nenän eteen. Yleensä vanhemmat ihmiset ovat niitä, jotka kommentoivat, harvemmin nuoret. Esimerkiksi kääpiöksi sanominen satuttaa. Toivoisin ihmisten ymmärtävän, etten ole kääpiö, vaan lyhytkasvuinen. Kääpiöt ovat satuhahmoja.

Yläasteella olin K-Marketin mainoksessa, johon minut otettiin tontun rooliin. Mainokseen oli pyydetty myös monia muita lyhytkasvuisia. En sitä silloin tajunnut, mutta jälkeenpäin ymmärsin, ettei minua otettu mainokseen ihmisenä vaan lyhytkasvuisuuteni vuoksi.

Äitinä kohtaan usein epäuskoisia katseita erityisesti muilta äideiltä, esimerkiksi neuvolassa. Usein minulta kysytään ovatko neljävuotias tyttäreni ja vuoden ikäinen poikani todella minun. Iäkkäämpi nainen kysyi tätä minulta ollessani lasteni kanssa kaupassa. Hän selvästi järkyttyi myöntävästä vastauksestani ja jatkoi kysymällä, olenko suomalainen. Kerroin olevani suomalainen, Riihimäellä kasvanut ja syntynyt. Tähän nainen tokaisi: ”Minä kun olin ajatellut, että teillä lyhytkasvuisilla olisi oma heimo, jossa puhutaan eri kieltä.” Olin kommentista niin järkyttynyt, etten osannut vastata naiselle mitään.

Kerran tyttäreni leikki puistossa toisen ikäisensä tytön kanssa. Toisen tytön äiti meni kysymään tyttäreltäni, missä hänen äitinsä on. Kun nainen näki minut, sanoi hän välittömästi tyttärelleen: ”Me lähdetään nyt!”

Olisi hienoa, jos vanhemmat selittäisivät lapsilleen, että on erilaisia ihmisiä – pitkiä ja lyhyitä. Kun lapset tulevat osoittamaan minua ja kysyvät, miksi olen niin lyhyt tai ”tuollainen”, vanhemmat usein vain katsovat, ovat hiljaa ja hoputtavat lapsiaan tilanteesta pois.

Töitä hakiessa tuntuu, ettei toiveitani kuunnella. Kävin työvoimatoimistossa ja kerroin haluavani tehdä kaupan alan asiakaspalvelutyötä, josta minulla oli aiempaa kokemusta. Heidän mielestään olisin työturvallisuusriski, koska joutuisin käyttämään jakkaraa. En siis heidän mukaansa sopinut asiakaspalvelutyöhön. Minulle ehdotettiin toimistotyötä, kuten puhelinmyyntiä. Tietoihini kirjattiin tahtomattani ”muut työt” asiakaspalvelun sijaan.

Joudun jatkuvasti olemaan varuillani, että mitäköhän seuraavaksi. Todella harvoin tulee käytyä muualla, sillä se saa sekä minun että mieheni olon epämukavaksi. Kotiseudulla minut tunnetaan, joten huutelua ja jatkuvaa tuijottelua on vähemmän.

Minä kuulun Hazara-kansaan. Hazarat tahtoisivat elää rauhassa, mutta se on mahdotonta, koska Taliban vainoaa hazaroita. Kahdeksanvuotiaana näin, kun vanhempani tapettiin. Pääsin pakoon enoni luo. Hän piilotteli minua seitsemän vuotta, vaikka se oli hänelle vaarallista. Muutimme muutaman kuukauden välein, ettei minua löydettäisi. Pelkäsin silti joka päivä, että kuolen. Tilanne kävi yhä vaarallisemmaksi, mutta lopulta pääsin enoni avulla pakenemaan.

Matka Afganistanista Suomeen kesti melkein kaksi vuotta. Osan matkasta tulin salakuljettajan kyydissä ja osan kävelin. Suomesta sain turvapaikan noin kuuden kuukauden odotuksen jälkeen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin uskoin, että olin vihdoinkin turvassa.

Päätös turvapaikasta riippuu kotimaan turvallisuustilanteesta, mutta voi olla vaikeaa todistaa, että kotimaassa on liian vaarallista. Minulla ei ole kuin oma tarinani. Joskus päätökset ovat epäreiluja. Olen nähnyt, kuinka moni ahkera ihminen on saanut kielteisen päätöksen.  

Suomessa kaikki pitäisi todistaa virallisilla papereilla: koulutodistuksilla, syntymätodistuksella tai henkilöllisyyspapereilla. Suomessa ei aina ymmärretä, millaisista olosuhteista tulen. Koulussa opinto-ohjaaja sanoi, etten voi opiskella muita aineita kuin suomea, jos minulla ei ole näyttää koulutodistusta. Minun maassani on erilainen järjestelmä: esimerkiksi työpaikoilta ei saa todistuksia, eikä aina koulustakaan. Minä pakenin henkeni edestä ja yritin pelastaa itseni. Ei siinä tilanteessa mieti todistuksia. Miksi en voisi näyttää osaamistani, vaikka kokeella?

Toivoisin, että minun sanaani luotettaisiin. Tiedän, että on mahdotonta ymmärtää millaista pakeneminen on, jos sitä ei ole itse kokenut. Jos ihmiset kerran näkisivät omin silmin, millaista kotimaassani on tai mitä pakomatkalla voi tapahtua, he ehkä ymmärtäisivät paremmin tilannettani.

Kaikki se, mitä olen kokenut, on vaikuttanut mieleeni. Mennyttä on vaikeaa unohtaa, mutta enää en pelkää, koska olen turvallisessa paikassa. Haluan jatkaa elämää ja tehdä hyviä asioita Suomessa, kuten opiskella ammatin ja tehdä töitä. Unelmani on edustaa Suomea taekwondon maailmanmestaruuskilpailuissa. Uskon onnistuvani, jos se on minusta itsestäni kiinni.

Toimin koko työurani johtoverkonrakennushommissa, saman firman palveluksessa. Opin töissä käyttämään teknisiä apuvälineitä, kuten tietokonetta, sen verran kuin oli pakko. Digiaikaanhan siirryttiin vähitellen 1990-luvulta lähtien, mutta todellinen teknologinen muutos tuli oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa. Juuri niihin aikoihin eläköidyin ja jäin pois työelämästä. Silloin annoin pois myös kaikki pelit ja vehkeet, jotka omistin.

Ja kyllä nämä systeemit ovat vielä siitäkin muuttuneet. En osaa tosiaankaan enää käyttää kaiken maailman nykyhärveleitä. Mulla on vaan ihan tavallinen kännykkä: Nokia 225, ei mikään älypuhelin. Enkä mä sitäkään puhelinta osaa käyttää kuin puheluihin vastaamiseen. Tekstiviestit ovat mulle liian kinkkistä hommaa. Niin hidasta on, jos alkaa yrittämään, että hermohan siinä menee.



Aiemmin oli tarjolla paljon erilaisia palveluita. Pankkiin saattoi lähettää laskut kirjekuoressa, ja silloin tein niin. Sitten oli pitkään pankkien automaatit, jotka ottivat suoraan viivakoodista maksut. Nykyään kaikilla on vain verkkopankkitunnukset. Niidenkin käyttäminen on mulle liian vaikeeta. Onneksi lapset auttavat. Saavat sitten selata aikansa kuluksi, mitä olen tehnyt, ja paljon oon käyttänyt rahaa ja mihin. Se verkkopankkitouhu jäänee multa kokematta, kun en haluaisi nykypäivän vempaimien kanssa toimia.

Ajat ja tavat muuttuvat toki nopeasti. Ennen pärjättiin lyijykynällä ja helmitaululla. Ei ollut kännyköitä tai tietokoneita, ja kirjeitä vaan kirjoteltiin. Eihän se parempi vaihtoehto välttämättä ole, mutta eletty on silloinkin. Nykyään robotit rakentavat tuotantoaloilla esimerkiksi autoja. Olisi kuitenkin tervettä säilyttää jonkunlaisia määriä työpaikkoja. Eihän kaikki saisi työttömänäkään olla.

Teknisten välineiden sijaan taidan itse tyytyä hakemaan ihmiskontaktia ja elämän sisältöä mieliharrastukseni parista, tansseista. Jos lonkka kestää.

Mut adoptoitiin Etelä-Afrikasta, kun olin 11 kuukauden ikäinen. Suomi on mulle kotimaa, koska en muista mitään ajasta ennen tänne muuttamista. En ole sen jälkeen käynyt Etelä-Afrikassa. Uskoisin, että siellä on aika erilaista kuin täällä. Olemme suunnitelleet matkaa sinne, mutta lennot kestävät niin kauan, etten tiedä jaksanko vielä lähteä.

Mua ei oikeastaan kiusata koulussa, mutta multa kysellään ihonvärin takia aika paljon asioita. Jotkut ovat esimerkiksi kysyneet, että onko ärsyttävää, kun on tumma iho. Tai että onko kivaa, kun ei tarvitse pistää aurinkorasvaa. Se on vähän hassua. Osa niistä kysymyksistä on myös tosi kiusallisia. Niitä kyselee jotkut meidän koululaiset, joiden kanssa mä en ikinä ole tekemisissä.

En mä silti usko, että ne tekee sitä pahalla. Koulussa saatetaan kiusata ihan olemattomistakin asioista: jos vaikka jonkun isoveli on tehnyt jotain tyhmää, se voi kostautua myös pikkuveljelle.

Mä aloitin amerikkalaisen jalkapallon treenaamisen vuosi sitten. Suomessa ei ole niin paljon jenkkifudiksen pelaajia kuin fudiksen tai lätkän harrastajia, mutta aika paljon kuitenkin. Meillä on iso jengi, jossa on vähän kaikenikäisiä tyyppejä. Mä en tuntenut ketään niistä, kun aloitin harrastuksen. Se oli pelottavaa. Nyt mä tunnen kuitenkin ne kaikki ja olen kaikkien kanssa ystävä. Olen jotenkin tykästynyt niihin ihmisiin.

Treeneissä ei kysellä mitään mun ihonväristä. Siellä se ei ole mikään este, koska suurin osa jenkkifudispelaajista on tummaihoisia. Meidän jengissä on jopa muitakin Etelä-Afrikasta adoptoituja. Me nähdään jengiläisten kanssa aika paljon treenien ulkopuolellakin, ja se on kivaa.

Haluaisin, että Suomi olisi kymmenen vuoden päästä vähän ennakkoluulottomampi maa. Olen matkustellut aika paljon, ja muihin maihin verrattuna Suomi on tosi hiljainen. Täällä ihmiset ei puhu hirveästi. Lontoossa lelukaupassa oli lelujen esittelijöitä, jotka puhui ja tuli juttelemaan. Jos mä menen Suomessa lelukauppaan, siellä ei ole oikein mitään sellaista. Täällä on mukavaa, mutta jotenkin tuntui, että Lontoossa ruskeat oli kuin kotonaan.

Itse mä pelaan toivottavasti vielä 21-vuotiaanakin jenkkifudista. Sitten kun mä lopetan, musta voisi tulla valmentaja. Toivoisin, että mä olisin asianmukainen koutsi: treeneissä saa pitää hauskaa, kunhan se ei mene pelleilyksi. Hyvä joukkuehenki on tosi tärkeä juttu. Siksi pyrkisin varmaan myös opettamaan mun jengiä hyväksymään erilaisuutta ja erilaisia pelaajia, jos ne ei vielä osaisi itse.

Minulla todettiin lukihäiriö ala- ja yläkoulun vaihteessa. Lukihäiriö on oppimisen haaste ja hahmotuksen häiriö. Se ilmenee minulla siten, että kirjoittaminen on keskimääräistä hankalampaa: kaksoiskonsonantit puuttuvat, kirjaimet vaihtavat paikkaa, saatan kirjoittaessa unohtaa sanoja ja omien kirjoitusvirheiden tarkistaminen on vaikeaa. Sama näkyy myös numeroissa.

Opin lukemaan kolmannella luokalla. Esitin siihen asti, että osasin lukea ja kirjoittaa. Pidin muun muassa esitelmiä ulkomuistista tyhjää valkoista paperia ”lukien”. Tuolloin varmaan ajateltiin, että olin laiska, eivätkä ihmiset tienneet mikä lukihäiriö on. Kyllä minulle joskus naureskeltiin, kun saatoin esimerkiksi kirjoittaa “kukan” sijaan “kakka”. Silloin se satutti. Onneksi minulla on aina ollut hyviä ystäviä ja tsemppaavat vanhemmat.

Lukihäiriöön kohdistetaan ennakkoluuloja, kuten tyhmyys ja laiskuus. Usein sanotaan: ”Tsemppaa nyt vähän.” Luin Facebookista kommentin, jossa kommentoija kertoi pitävänsä kirjoitusvirheitä tekeviä ihmisiä typerinä. Vastasin hänelle, että minulla on lukihäiriö, ja että nuo sanat loukkaavat. Lukihäiriöllä ei ole älykkyysosamäärään mitään vaikutusta.

Työelämässä ja opinnoissa olen avoin lukihäiriöni suhteen. Kerron lukihäiriöstäni ja siitä, miten se näyttäytyy. Opettajan työssä kerron siitä aina oppilaideni vanhemmille. Moni vanhempi on nähnyt lukihäiriöni etuna ja ymmärtänyt, ettei oppiminen ole aina hauskaa kaikille.

Jos jotain olen saanut opetettua, niin sen, että kouluun tullaan mokaamaan. Opettajan pitää mahdollistaa lapselle tilanne epäonnistua ja yrittää uudelleen sekä antaa lapselle kyky, työkalut ja innostus oppia. Koulujärjestelmän tulisi varmistaa, että kaikilla lapsilla on tarvittavat resurssit oppia. Opettajilla täytyy olla tarpeeksi aikaa keskittyä lapsiin ja selvittää, minkälaista tukea ja aikaa he tarvitsevat.

Lukihäiriö on antanut minulle taisteluasennetta: jos haluaa saada jotain aikaan, pitää nähdä vaivaa sen eteen. Olen myös oppinut, ettei epäonnistuminen ole paha juttu. Ihminen voi tehdä ihan mitä haluaa, kunhan tarpeeksi harjoittelee ja yrittää.

Asia, jota vähiten tarvitsee elämässä hävetä, on se millaiseksi on syntynyt. En sano, että kaikkien pitäisi puhua ääneen lukihäiriöstä, sillä jokainen tekee juuri niin kuin itselleen parhaalta tuntuu. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset, joilla on oppimisvaikeus, uskaltaisivat vaatia tarvitsemiaan apuvälineitä tai -keinoja. Ellei joku vaadi, ei mitään tapahdu.

Yläasteella mut laitettiin koulukuraattorille. Käytiin keskustelu, jonka aikana hän kysyi, miksi luulen, että mua kiusataan. Muistan miettineeni, miten nurinkurinen se koko tilanne oli. Miksi mä istuin siellä? Niiden kiusaajienhan siellä olisi pitänyt olla keskustelemassa. Sen sijaan multa kysyttiin, voisinko olla jotain muuta, etten joutuisi kohteeksi. Se on mun synkin kuva.

Tietyllä tavalla mun elämä on ollut yhtä ennakkoluuloa. Pienenä olin aika hintelä ja arka poika, joten taistelin sen eteen, että mut nähtäisiin – että olisin elämää suurempi, ja ihmiset tajuaisivat, kuka mä oon. Sitten kun sain sen tilan haltuun, taistelin omaan seksuaalisuuteeni liittyviä ennakkoluuloja vastaan: minkälainen homo haluan olla tai minkälainen pitäisi olla.

Siihen päälle valitsin vielä sekoittaa sukupuolirooleja meikkaamalla ja tekemällä drag-keikkaa. Olen laittanut itseni sellaiseen asemaan, että koen eriarvoisuutta monelta taholta – myös oman vähemmistöni keskuudessa. Ihmisillä tuntuu olevan pakonomainen tarve pistää mut johonkin selkeään lokeroon. Kyllähän mä voisin olla esimerkiksi meikkaamatta, mutta sitten en olisi mä.  

Mä en suostu olemaan eriarvoinen, vaan vaadin paikkani. Vaadin sitä sen takia, että kaikilla ei ole voimaa siihen. Monet vanhemmat ottavat muhun yhteyttä, kun niitä huolestuttaa esimerkiksi se, että niiden meikkaavaa poikaa aletaan kiusata. Siksi mä teen, mitä teen. Koen velvollisuutena olla äänenä niille nuorille, jotka ovat kuin mä silloin kun olin koulussa. 

Mulla ei ollut hirveästi esikuvina ihmisiä, jotka olisivat olleet avoimia seksuaalisuudestaan tai eläneet itseään vahvasti ulos. Nykyään niitä esikuvia on paljon enemmän. On ihanaa huomata, että nuoret häivyttävät sukupuolirajoja, ja että löytyy kannustavia ja avoimia vanhempia.

Toivoisin enemmistön tajuavan, että vähemmistöt eivät ole uhka heidän olemiselleen. Se, että mä saan olla mä ja elää elämääni, ei vie keneltäkään muulta mitään pois.

On vaikeaa määritellä, milloin tajusin olevani rakastunut. Perinteinen käsitys rakastumisesta on sotinut paljon sitä vastaan, mitä olen kokenut tässä suhteessa. Se ei ollut mikään maaginen hetki, vaan tuli hiljalleen, omalla painollaan. Jatkuvasti vaan tajuttiin, että ollaan menty taas vähän eteenpäin. Nyt ollaankin naimisissa ja eletään perhe-elämää. Ikäeroa meillä on 19 vuotta.

Me tavattiin vaimoni kanssa alun perin aika erikoisessa kontekstissa: olin hänen oppilaanaan teatterilla. Ei silloin ollut mitään ajatuksia sen suuremmasta. Kurssi ja teatterikausi siltä keväältä loppuivat, mutta näimme silti kesällä jatkuvasti. Me tapailtiin esimerkiksi koirapuistossa, jossa ei ollut niin paljon jengiä. Siinä sitten huomattiin, että me etsitään samaa maisemaa ja täydennetään toisiamme.

Mun oma ajatusmaailma oli aluksi itseäni tuomitseva. Mulla oli tosi vahva ja pinttynyt ajatus siitä, että enhän mä voi tykätä noin vanhasta ihmisestä. Se on kulttuurin istuttama malli, että mennään samanikäisten kanssa yhteen. Jos me synnyttäisiin johonkin tyhjiöön, miksi tässä olisi mitään väärää?

Läheisten reaktiot eivät ole olleet niinkään tuomitsevia, vaan ihmetteleviä. Se on ihan luonnollista. Jonkun verran kuuli aluksi kommenttia: “Ai, sulla on tällainen milffijuttu.” Tämä ei kuitenkaan todellakaan lähtenyt mistään seksuaalisesta. Meistä muodostui toistemme parhaita kavereita, ja sitä kautta myös enemmän.

Kaikkein huvittavimpia ovat ne tavat, joilla naapurit ovat tulkinneet meitä. Mua on luultu vaimoni au pairiksi tai serkuksi. Suomalaiset harvoin kysyy asioista suoraan. Tulkintapinta voi olla luja ja villi, mutta se tulee ulos pelkkinä silmänmuljautuksina. Kun ihmiset tapaavat mut ja vaimoni yhdessä, ennakkoluulot murentuvat aika nopeasti.

Kotona vaimoni hoitaa paljon kodinhoidollisia asioita. Sen lisäksi että olen nuori jannu, en ollut asunut pitkään yksin ennen kuin muutin tähän perhetodellisuuteen. On suoraan ja nöyrästi sanottava, että vaimoni on opettanut mulle raha-asiat, sähköt, vedet sun muut. Käytännön kokemuksessa näkyy, että hän on mua vanhempi.

Toisaalta vaimoni on tosi nuorekas mieleltään. Hän on impulsiivisempi ja mä rauhallisempi. Olen aina viihtynyt paremmin vähän vanhempien ihmisten kanssa ja tykännyt keskustelemisesta. On harmi, ettei kukaan samanikäisistä ystävistäni ole vielä samassa elämäntilanteessa kanssani.

Vaimoni tuskailee välillä, että on niin vanha, ja että on ryppyjä. Sanon vaan, että ei sillä ole mitään väliä. Totta kai kaikenlaisia fiiliksiä tulee ja menee, mutta rypyt ja muut pitää vaan hyväksyä. Ihmisiähän tässä ollaan. Koska tämä juttu ei ole lähtenytkään pintapuolisista lähtökohdista, ei tämä tule niihin loppumaankaan. Kaikki muu, mitä meillä on yhdessä, on paljon suurempaa kuin mikään ulkonäöllinen voi ikinä olla.

Minut yllättivät lähipiirissäni kuulemani rankat kommentit siitä, kuinka saatoin ensin käyttää monta vuotta opiskeluun, jättää sitten johtajan viran ja lähteä aivan toiselle alalle. Olen tehnyt urani sosiaalityöntekijänä, mutta minulla oli aina ollut haave toimia yrittäjänä. Tiesin syvällä sisimmässäni, että minun on käännettävä tämä kortti. Sain kuitenkin todistella aika monta vuotta, että pärjään. Nyt kun liike on pystyssä jo kahdeksatta vuotta, ovat epäilyksen äänet aika lailla hälvenneet.

Onhan tämäkin eräänlaista sosiaalityötä. Kuulen liikkeessä varmaan tuhat tarinaa kuukaudessa, ja asiakkaat tarinoineen ovatkin tässä työssä ehdottomasti parasta. Lisäksi olen opettanut muun muassa luku- ja kirjoitustaidottomia maahanmuuttajia ja muita erityisryhmiä. Jo turvakodin esimiehenä ymmärsin, kuinka tärkeä terapiamuoto käsillä tekeminen voi olla. Jonkinlainen jatkumo tämä yrittäjyys siis on aiemmalle työhistorialleni. Olen saanut huomata, kuinka jännästi palaset loksahtavat paikoilleen elämässä.

Todellisena jokapäiväisenä haasteena on saada kivijalkaliike menestymään näin nettiaikaan. On todella uskottava liikeideaansa ja työn taustalla vaikuttavaan ideologiaan. Olen pienyrittäjä, enkä haluakaan kilpailla suurten ketjuliikkeiden kanssa. Haluan tarjota asiakkailleni jotakin erilaista. Ideana on hankkia erinäisiltä pienemmiltä toimijoilta ympäri maailmaa uniikkeja tuotteita, joita ei myydä muualla.

Tulee olla herkeämättä kärppänä sen suhteen, mikä tällä hetkellä menee askartelumaailmassa. Ihmiset saavat jatkuvasti uusia ideoita netistä ja ovat kovin tietoisia siitä, mitä yleensä ottaen on olemassa. Onkin jatkuva haaste pitää asiakkaansa.

Kyllä sitä joskus iltakymmenen jälkeen putiikkia vielä siivotessa saattaa harja lentää, koska kaiken tekee itse. Hyvin nukutun yön jälkeen olen kuitenkin taas intoa täynnä.

Mitä tulee talouteen, niin kyllähän pienyrittäjiä muistetaan verottaa joka käänteessä. Suhteessa työn määrään taloudellista kannustusta voisi olla enemmän. Olen kuitenkin sitkeä sissi ja haluan nähdä tässäkin jutun juonen loppuun asti. Työssäni motivoi, että saan osaltani yrittää pitää hengissä kulttuuria, jossa ihmiset tulevat ihmisten luo.

Vietin nuoruuteni maaseudulla Savon sydämessä, eikä yhteyttä muuhun maailmaan juurikaan pidetty. Sanomalehtiäkään en paljoa nähnyt, vaikka kolme kertaa viikossa sellainen tuli pitäjään. Ei sitä ulkomaailmasta ymmärtänyt juurikaan. Monet nuoret miehet olivat olleet mukana sotilaspoikajärjestöissä talvisodan jälkeen, mutta itse asuin niin metsäperällä, ettei siellä sellaisista ollut tietoakaan.

Olin 18-vuotias, kun minut määrättiin varareserviin. En ollut käynyt vielä varusmiespalvelusta, mutta jatkosodan sytyttyä rintamalle tarvittiin miehiä. Ei sitä oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. Ei ajatusta sotaan lähtemisestä osannut ottaa niin vakavasti kuin mitä se loppujen lopuksi oli.

Muistan kun noustiin junasta Äänislinnassa, nykyisessä Petroskoissa. Heti ulos astuttuamme alkoi kuulua ampumisen jylinä. Se pisti kertaheitolla totiseksi. Vasta silloin tajusin, millainen todellisuus edessä odotti.

Rintamalla olin lähes kymmenen kuukautta, aina sodan loppuun asti. Itse säilyin ehjänä, mutta moni ystävä menehtyi. Joka hetki tuli olla valveilla ja vartiossa. Se oli totista touhua. Rintamaveljistä sai tukea olemalla hyvä kaveri. Kaunaa ei saanut kantaa ja kaikkien kanssa piti tulla toimeen. Oli pakko.

Sitä oli naulan mentävä, mihin moukarilla osoitettiin. Rokka nyt oli oma yksilönsä, mutta ei meikäläisellä ollut mahdollisuutta määritellä, mitä suostuu tekemään. Rauhan tultua moni joutui lähteä ajamaan saksalaisia pois Lapista. Odotin itsekin päivän ajan junan lähtöä Lappeenrannassa, mutta yllättäen junamatka peruuntui ja säästyin tuolta kierrokselta. Olin helpottunut, ettei tarvinnut lähteä, vaikka menetyksiä Lapissa oli vähemmän. Tuntuihan se tuolloin oudolta, että yhtäkkiä tuli kääntää aseet aseveljiin päin. Ei sitä sodan kulkua siinä vaiheessa ymmärtänyt lainkaan. Kaikki tuntui ikävältä, mutta oli sopeuduttava.

En koskaan aktivoitunut poliittisesti, vaan pysyin kaikesta ulkopuolella. Ei minulla ollut ennakkoon mitään tietoa Venäjästä, kun ei ollut tullut historiaan tutustuttua. Myöhemmin matkustaessani Venäjälle olen saanut sieltä hyviäkin ystäviä ja päässyt paremmin perille asioista.

Toivoisin, että hyvät suhteet kyettäisiin säilyttämään. Muistettaisiin, että pyrkimys olla loukkaamatta toisia ihmisiä sanoilla ja teoilla on hyvä alku rauhan ylläpitämisen prosessissa. Mielipide-eroja tulee aina olemaan, eikä ajatuksissa ja menettelyissä kaikkien kanssa voi olla samalla viivalla. Kaikista asioista tulisi kuitenkin kyetä sopimaan. Meillä on Suomessa melkein kaikilla hyvä olla, ja sen soisi jatkuvan.

Aika moni sanoo, että hyvältä parturilta tai kampaajalta vaaditaan paljon taiteellisuutta. Jos asiakas pyytää leikkaamaan kaksi senttiä latvoista, ei siinä kuitenkaan kauhean taiteellinen voi olla. Täytyy lähinnä hahmottaa kulmia ja pituuksia. Siinä ei ole sukupuolella mitään merkitystä.

Jo lapsena mä laitoin usein äidin tai kavereiden hiuksia ja kerroin haluavani kampaajaksi. Vanhemmat vaan halusivat, että saisin ammatin, josta pidän. Päädyin amikseen opiskelemaan parturi-kampaajan ammattitutkintoa. Opinto-ohjaajat olivat tyytyväisiä, koska olin löytänyt oman juttuni.

Opiskelen nyt ekaa vuotta. Hiusalan opiskelu alkoi miesten hiuksista ja parran muotoilusta, ja jatkuu naisten lyhyistä hiuksista pitkiin. Kohta tehdään myös kampauksia, ja toisena ja kolmantena vuonna siirrytään värjäyksiin ja permanentteihin. Oon tykännyt tosi paljon: luulin, että opiskeltaisiin enemmän teoriaa, mutta me alettiin jo suunnilleen toisella kouluviikolla leikkaamaan hiuksia. Kun tehdään paljon itse työtä, oman kehityksen huomaa heti.

Meidän luokalla on yhteensä 34 oppilasta ja niistä neljä poikaa. Monet tytöt luokalla ei oo erityisen motivoituneita meidän alasta, vaan on vaan päätyneet jotenkin siihen kouluun.

Jotkut saattaa ajatella, että miehet ei soveltuisi pieneen näpertelytyöhön, pitelemään jotain saksia kädessä. Meidän sukupolvi on kuitenkin paljon avarakatseisempi. Ihan sama, jos on mieskampaaja tai nainen jollain vartija-alalla.

Kyllähän yläasteella sai kuulla, jos laittoi vaikka jotain vähän räväkämpää päälle. Mulla on kuitenkin aina ollut paljon kavereita. Oon kiinnostunut sisustamisesta ja ulkonäöstä, joten valtaosa mun kavereista on tyttöjä. Siitä mä oon pelkästään iloinen. Ei mulla ole paljoa yhteistä jonkun lätkäjätkän kanssa, eikä tarvitse ollakaan.

Musta tuntuu, että jos hakee isoon kampaamoon töihin ja siellä on töissä paljon naisia, erottuu miehenä hyvin joukosta. Luulen, että mulla on hyvät mahdollisuudet tällä alalla just siksi, että olen mies. Tulevaisuudessa mä haluan tehdä paljon hyvää työtä ja saada paljon asiakkaita. Ehkä mä sitten joskus perustan oman kampaamon.

Kun katukuvassa kävelee mekon kanssa, sen kyllä huomaa, mistä ja miten lapsille on meistä kotona puhuttu. Ilahdun, kun kuulen hihkaisun: ”Äiti, kato, prinsessa!” Silloin tiedän, ettei kotona ole puhuttu mustalaisista, vaan olemme ihmisiä. Mutta kyllä niitä rumiakin kommentteja kuulee. Mielestäni se kertoo siitä, mitä kotona viljellään. Asenteet ja aukot sivistyksessä periytyvät usein vanhemmilta lapsille.

Aikuisten suunnalta asenteellisuutta kohtaa tosin jopa enemmän. Taustalla saattaa olla yksi negatiivinen kokemus tai vain mielikuva. Jos joku kulttuurini edustaja on toiminut väärin jossakin tilanteessa, liitetään tämä teko koko joukkoon. Seuraavalle vastaantulevalle romanille kostetaan helposti töykeällä käytöksellä. Se on surullista. 

Olen ollut tilanteissa, joissa on pidetty lähtökohtaisesti pohjasakkana. On syytetty: ”Sinä olet valehtelija, sellaisia te kaikki olette.” Kun osoittaa, että minä olen tämä ja tämä, töissä tässä ja tässä paikassa, ja kyseenalaistaa ruman käytöksen kohteliaasti, muuttuu kohtelu alta aikayksikön. Usein pitää kuitenkin tuoda oma asema ja tietämys julki ennen kuin otetaan tosissaan.

Itse olen pyrkinyt ottamaan aina tilanteet haltuuni, enkä ole suostunut pienentämään itseäni taustani tähden. Ehkä se on itsetuntokysymys tai osa räiskyvää persoonaani. Siksi koenkin, että monessa tilanteessa ajan kanssa ennakkoluulojen muurit ovat murtuneet. Olen aina halunnut tehdä parhaani ihmisenä, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen romani.

Tietämättömyys on se, mikä saa ihmiset varpailleen. Siitä syntyy ennakkoluuloja, kun ei tiedetä kulttuurista mitään, ei ihmisistä mitään, eikä heidän elämästään mitään. Ihmiset tuntuvat pelkäävän kysymistä väärin tekemisen pelossa. Tietämättömyyteen jääminen on kuitenkin mielestäni pahempi kuin että ottaisi rohkeasti selvää. Kerran ollessani alakoulussa kertomassa romanikulttuurista eräs lapsi kysyikin, saunonko koskaan. Huulenheitoksihan se meni. Huumori voi olla hyvä keino purkaa ennakkoluulojen muureja ihmisten väliltä.

Henkilökohtaisesti haluan antaa hienon kuvan. Uskon, että kohtaamisten kautta asiat muuttuvat itsestään ajan kanssa. Meidän sukupolvi voi vaikuttaa siihen, miltä tulevaisuus näyttää.

Mun tarina on tyypillinen eronneen miehen tarina. Se elämänkriisi oli raisu – siinä tapahtui liikaa yhdelle ihmiselle yhdellä kertaa. Ei elämässä tarvitse paljon tapahtua, että elämänhallinta menee. Yhtäkkiä voikin olla asunnoton. Hyvällä tuurilla voi saada kaupungin kämpän, niin kuin mäkin sain. Sen mä kuitenkin tuhrasin, kun alkoi kolmen vuoden keppanaputki. Mähän olen alkoholisti loppuun asti.

Alamäki oli aika raju ennen kuin pysähdys tuli. Kiersin kaikki Helsingin asuntolat. Eivät ne sellaisia paikkoja ole, joissa viihtyisi, mutta jossain oli nukuttava. Kun olin oikein uupunut, menin sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan, ja sitten taas katua ylös ja alas. Lopulta ajattelin, että jollen tee jotain, homma päättyy vielä huonosti. Päädyin Syväpuroon kuivumaan, ja sieltä muutaman vuoden jälkeen kaupungin tukiasuntoon. Lopulta sain oman asunnon. Nyt olen ollut 11 vuotta ja viisi kuukautta raittiina.

Kyllä ensisuoja on niin karsea kokemus hajuineen päivineen, että sen kun pitää mielessä, pysyy tiellä.

Suomen järjestelmä on hiukan jäykkä ja liian byrokraattinen. Esimerkiksi kriisitilanteessa ei saa nopeaa apua. Nyt saattaa helposti mennä kuukausi ennen kuin esimerkiksi erosta pääsee puhumaan kenellekään. Varhainen puuttuminen siihen, ettei vaikea elämäntilanne pääse kriisiytymään, säästäisi paljon yhteiskunnan varoja.

Toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomesta puuttuu osallisuusperiaate. Alkoholistilta itseltään pitäisi kysyä, miten hän haluaa asunnottomuutensa ratkaista. Nykyään käyn VVA ry:n kanssa muutaman kerran vuodessa puhumassa tuleville sosionomeille. Ammattilaisille pitäisi saada perille, että vastapäätä oleva alkoholisti on ihminen, ja että hänelläkin on ihmisoikeudet. Työhaalarit pitäisi riisua pois ja kohdata ihminen ihmisenä. Silloin kaikki sujuisi paljon helpommin.

Meitä mitataan aina rahassa, eli siinä, kuinka paljon me maksetaan yhteiskunnalle. Siitä on kyllä inhimillisyys kaukana. Jos olisi poliittista tahtoa ratkaista liki 7 500 asunnottoman suomalaisen ongelma, se ratkaistaisiin, mutta tahtoa ei ole. Voisikohan jostain myydä kansanedustajille tunneälyä? Tai sitten vaihtoehtoisesti heille voisi antaa kuusi kuukautta asunnottomuutta ja kuusi kuukautta toimeentulotukea kun he aloittavat työnsä Arkadianmäellä: eläkää tällä ja tehkää sen jälkeen nykyisen kaltaisia päätöksiä.

Minulla on semmoinen unelma, että meidän perustuslain 19. pykälä muutettaisiin niin, että siinä lukisi ”subjektiivinen oikeus asuntoon”. Silloin kunnatkaan eivät voisi millään enää pakoilla vastuuta.

Minä en ollut vielä 1970-luvulla millään lailla poliitikko. Olin asioiden hoitaja: oli iso perhe ja neljä lasta, jotka olivat syntyneet tiheään tahtiin. Olin mukana koti ja koulu -yhteistyössä, ja Grankulla IFK:ssa kuskasin lapsia harjoituksiin, myin lippuja matseihin ja vedin tyttöfutisjengiä. Ystävälläni, joka oli lehtimies, oli silmää taustoilleni. Hän sitten hiffasi minut jalkapallokentän laidalta sopivana ehdokkaana eduskuntavaaleihin.

Oman puolueenikin miesten silmissä olin aika onneton tyyppi, kun minut valittiin vuonna 1979 eduskuntaan ohi heidän suosikkinsa. Eroa oli vain 19 ääntä. Se oli aikamoinen sattuma, kun kyse on melko pitkän poliittisen uran alusta: tuskin olisin yrittänyt uudelleen. Olisin keksinyt pian jotain muuta.

Olen hyvin ylpeä voidessani nyt sanoa, että tavallisen naisen, perheenäidin ja yrittäjän tausta kelpaa politiikkaan Suomessa. Myös Suomen koulusysteemi on mahdollistanut sen, että kuka tahansa voi pärjätä. Eivät naispoliitikot silti ole samalla viivalla miesten kanssa.

Naisten kohdalla kiinnitetään paljon huomiota ulkonäköön ja pukeutumiseen. Ajatellaan, ettei nainen pysty paneutumaan niin vaikeisiin asioihin kuin puolustus tai tekniikka. Naisten jokaista möhläystä valvotaan ja odotetaan. Tietenkin niitä munauksiakin tulee, mutta ei maailma kaadu miehiltäkään, kun he munaavat itsensä.

Toisaalta naisena pystyy sanomaan usein kovemmin ilman, että tulee niin kovasti vastaan. Jostain syystä naista kohtaan ei olla niin kovia. Minä olin kyllä kova, etenkin kansainvälisellä kentällä, kun vaadittiin. Politiikassa tarvitaan varsinkin psyykkistä kestävyyttä. Taas hiljattain joku reipas nuorimies Turusta oli lähettänyt minulle R.I.P. -kirjeen postilaatikkoon.

Politiikassa ensimmäiset naiset olivat todellisia uranuurtajia. Me kaikki myöhemmät olemme olleet jatkumoa heille. Minusta nykyään ei tarvitsisi edes puhua “ensimmäisistä”, vaan nainen eri viroissa on ihan normaali asia. Ranskassa puolustusministeri oli jopa raskaana ja otti paraatit vastaan maha pystyssä. Sikäli asiat ovat normalisoituneet.

Tarja Halonen on sanonut, että minä raivasin tien hänen presidenttiydelleen. Olin vuoden 1994 vaaleissa pienen puolueen ehdokas, vähemmistökielen edustaja ja vielä nainen. Kyllähän se hivelee itsetuntoa, kun sellaista sanotaan. Minä olen tyytyväinen, jos olen voinut tehdä muutoksessa oman osani.

Minun puolustusministerikauteni muistetaan usein Horneteista, mutta huolehdin lämpimästi myös meidän varusmiehistämme ja -naisistamme. Kaupan kassalla istui kerran mies, joka kysyi: “Onko totta, että se olit sinä, joka hankki vessan ovet varuskuntiin?” Hänelle tuo oli saavutuksistani tärkein. Pitääkin aina ajatella ihan pieniä asioita, ja ehkä naiset ovat hyviä siinä. Politiikassa pienistä asioista tulee usein suuria.

Olen monesti kuullut uusia ihmisiä tavattuani kommentteja, kuten “vau, sähän oot oikeesti kiva ja ystävällinen tyyppi”, tai “oho, osaatkin keskustella ihan normaalisti”. Se on hämmentävää. Monilla ihmisillä on ulkonäköni vuoksi vahva ennakko-oletus siitä, että olisin jotenkin kusipäinen ja vaikeasti lähestyttävä nainen.

En näytä siltä, miltä ihmiset yleensä näyttävät. Mulla on siniset hiukset, tatuointeja ja lävistyksiä. Monesti minulla on vahva meikki, ja tyylini saattaa olla erikoinen tai outo monien mielestä. Olen hiustaiteilija, ja luovalla alalla annetaan ehkä hieman enemmän anteeksi kuin muualla. Työskentelen parhaillaan ulkomailla ja olen huomannut, että Suomessa poikkeavaa ulkonäköä kummaksutaan edelleen todella paljon.

Nuorempana olin töissä kaupassa. Värjättyäni hiukseni siniseksi pomoni tuli sanomaan, kuinka etenkin vanhemmat asiakkaat voivat tuntea olonsa uhatuiksi seurassani. Kuitenkin nimenomaan vanhemmat asiakkaat tulivat kassalleni hymyssä suin ja kehuivat minun olevan pirtsakan näköinen myyjä. Siinä huomasi, kuinka ennakkoluuloja myös luodaan ja pidetään yllä tietynlaisten ennakko-oletusten kautta.

Tuntuu oudolta, jos ulkonäkö koetaan kaikkeen vaikuttavana ja kaiken määrittävänä seikkana. Kerran eräs mies istui viereeni bussissa ja kertoi minulle, kuinka en koskaan tule saamaan poikaystävää, koska miehet pelkäävät minua ulkonäköni vuoksi. Etenkin miesten kohdalta olen saanut osakseni todella sikamaista käyttäytymistä. Uskon sen johtuvan ennen kaikkea siitä, että tyylini on hieman erilaisempi.

Olen oppinut olemaan välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Usein hymyilen nätisti takaisin, kun ihmiset tuijottavat tai katsovat kieroon. Niinhän se menee, että silmätikuiksi otetaan niitä, jotka poikkeavat jotenkin tavallisesta. Pyrin itse aina sanomaan positiivista palautetta muille, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Toivoisin asenteiden muuttuvan niin, että kaikki mahtuisivat paremmin joukkoon ilman, että joutuvat huutelun tai osoittelun kohteeksi. Varsinkin uuden sukupolven keskuudessa suvaitsevaisuus on melko trendikästä, joten suunta näyttää hyvältä.

Peruskoulussa minulta laitettiin kerran jopa vasen jalka siihen kuntoon, että sääriluu murtui ja tarvitsi kipsata. Talvisin heitettiin lunta niskaan ja haukuttiin rillipääksi. Kiusaaminen oli jokapäiväistä. Koetettiin kotoakin soitella koululle, mutta ei mikään muuttunut. Lopetin yläasteen kahdeksanteen luokkaan.

Rippikoulun jälkeen menin työ- ja toimintakeskukseen töihin. Siellä sain osakseni tönimistä ja pientä ilkkumista. Pahalta se tuntui, kun silloin ei ollut oikein ketään ystävää. Kiusaajien sijaan yritin keskittyä auttamaan ohjaajia keskuksessa, ja sain siitä kiitosta. Se tuntui hyvältä. Jos nykyään näen kiusaamista, menen väliin. Haluan lohduttaa, jos näen, että toisella on kurja mieli. Siitä tulee aina hyvä mieli, vaikka ei tuntisikaan toista.

Myöhemmin minullekin rupesi tulemaan ystäviä. Nyt pussitan ruuveja toimintakeskuksessa työkseni. Tykkään työstä tosi paljon. Kaikki työkaverit juttelevat mulle tauoilla, ja välillä vitsaillaan. Toisinaan keitän kavereille kahvia, toisinaan mennään grilliin syömään yhdessä. Ystävyys on minulle kaikkein tärkeintä, ja ihaninta elämässä on jutella ihmisten kanssa.

Myös monilla mun kavereilla on kehitysvammaa. Musta olisi fiksua ruveta ottamaan kehitysvammaisia enemmän huomioon, kunnioittavasti. Toivoisin, että meitä kohdeltaisiin vielä ystävällisemmin.

Osittain minua on kohdeltu elämässä huonosti, osittain hienosti. Aina välillä huonot muistot tulevat mieleen. En ymmärrä vieläkään, miksi niin lopulta kävi. Kiusaamisesta pitäisi tehdä loppu. Olen seurannut uutisistakin, että väkivaltaa on ollut ihan tarpeeksi. Vaikka Suomi on vähän sellainen maa, että välillä riidellään, on kivaa asua Suomessa. Vielä rauhallisempi Suomi olisi paras.