Toimin koko työurani johtoverkonrakennushommissa, saman firman palveluksessa. Opin töissä käyttämään teknisiä apuvälineitä, kuten tietokonetta, sen verran kuin oli pakko. Digiaikaanhan siirryttiin vähitellen 1990-luvulta lähtien, mutta todellinen teknologinen muutos tuli oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa. Juuri niihin aikoihin eläköidyin ja jäin pois työelämästä. Silloin annoin pois myös kaikki pelit ja vehkeet, jotka omistin.

Ja kyllä nämä systeemit ovat vielä siitäkin muuttuneet. En osaa tosiaankaan enää käyttää kaiken maailman nykyhärveleitä. Mulla on vaan ihan tavallinen kännykkä: Nokia 225, ei mikään älypuhelin. Enkä mä sitäkään puhelinta osaa käyttää kuin puheluihin vastaamiseen. Tekstiviestit ovat mulle liian kinkkistä hommaa. Niin hidasta on, jos alkaa yrittämään, että hermohan siinä menee.



Aiemmin oli tarjolla paljon erilaisia palveluita. Pankkiin saattoi lähettää laskut kirjekuoressa, ja silloin tein niin. Sitten oli pitkään pankkien automaatit, jotka ottivat suoraan viivakoodista maksut. Nykyään kaikilla on vain verkkopankkitunnukset. Niidenkin käyttäminen on mulle liian vaikeeta. Onneksi lapset auttavat. Saavat sitten selata aikansa kuluksi, mitä olen tehnyt, ja paljon oon käyttänyt rahaa ja mihin. Se verkkopankkitouhu jäänee multa kokematta, kun en haluaisi nykypäivän vempaimien kanssa toimia.

Ajat ja tavat muuttuvat toki nopeasti. Ennen pärjättiin lyijykynällä ja helmitaululla. Ei ollut kännyköitä tai tietokoneita, ja kirjeitä vaan kirjoteltiin. Eihän se parempi vaihtoehto välttämättä ole, mutta eletty on silloinkin. Nykyään robotit rakentavat tuotantoaloilla esimerkiksi autoja. Olisi kuitenkin tervettä säilyttää jonkunlaisia määriä työpaikkoja. Eihän kaikki saisi työttömänäkään olla.

Teknisten välineiden sijaan taidan itse tyytyä hakemaan ihmiskontaktia ja elämän sisältöä mieliharrastukseni parista, tansseista. Jos lonkka kestää.