Lasten kasvattaminen oli 1950- ja 60-luvuilla äärettömän erilaista kuin nykyään. Sotien jälkeen ihmiset kantoivat itsessään voimakkaita traumoja. Henkinen suuntaus oli eteenpäin, eikä kukaan halunnut ajatella menneitä, vaikeita asioita. Tahto ja into oli saada yhteiskunta toimimaan ja sotakorvaukset maksettua. Kasvatusilmapiiri olikin haavoittava, koska aikuiset itse olivat jääneet haavoittuneiksi. Normistoon kuuluivat sallittuina kasvatusmuotoina väkivalta ja rangaistukset.

Olin perheemme kolmas lapsi - toinen tyttö - ja äidille vähän kuin ylimääräinen. Kaiken lisäksi satuin olemaan hyvin herkkä: nukuin huonosti ja kiukuttelin. Kun siihen sitten yhdistyi äidin kyvyttömyys kohdata lapsen hätä ja halu olla lähellä, välillemme syntyi aika sairas suhde. Jos tänä päivänä sellainen suhde kehittyisi äidin ja pienen lapsen välille, sosiaalitoimi puuttuisi asiaan heti. Sotien jälkeen ne sosiaaliset rakenteet eivät vielä olleet olemassa.

Lapsuus oli minulle hirvittävän ahdistavaa aikaa. Harvat muistoni ovat tilanteita, joissa pakenen lyönnin jälkeen johonkin.

Kun lapsi kohtaa ensisijaisesti väkivaltaa tai erilaisia häntä mitätöiviä kokemuksia, jää hänen oma tahtonsa kehittymättä. Lapsi ei pysty olemaan levossa itsensä kanssa koskaan. Uhkien sisällä elävä lapsi on aina varuillaan, jolloin hänestä katoaa ilo. Lapsi ei voi olla hassu tai kiinnostunut asioista, eikä oppia elämään.

Lähdin kotoa 16-vuotiaana ja tahdoin aktiivisesti unohtaa lapsuuteni. En voinut kuitenkaan enää väistää sitä, kun tyttäreni alkoi kolmevuotiaana käyttäytyä uhmaikäisesti minua kohtaan. Tajusin, että nämä ovat ne hetket, joissa oman äitini järki pimeni. Sanoin miehelleni, että on kolme mahdollisuutta: joko me eroamme enkä enää koskaan näe lastani, menen terapiaan tai teen itsemurhan. No, menin terapiaan, joka kesti seitsemän vuotta.

Ajattelen että meillä kaikilla on jonkinlaisia haasteita tai esteitä elämässämme. Ihmisyytemme työ on se, mitä teemme niille ja mitä opimme niistä. Jos minä haluaisin jonkun mitalin tästä elämästä, tahtoisin tulla palkituksi väkivallan ketjun katkaisemisesta. Äitinikin oli ollut lapsuudessaan oman äitinsä kaltoin kohtelema.

Äiti oli pienten hetkien ajan herkkä ja iloinen ihminen. On sääli, ettei se puoli päässyt koskaan kukkimaan hänessä. Näin sen vain hetkittäin, kun äiti kohtasi perheen ulkopuolelta tulevia ihmisiä.

Minulla on lapsuuden ajoilta äidistä yksi hyvä muisto. Se on kesältä, jolloin olin noin viisivuotias. Olimme sisarusparven kanssa tulossa uimasta, ja matkan aikana tuli kesäukkonen. Se pimensi taivaan ja ryöpsäytti paljon vettä. Äiti oli tuonut kaikki kukat ulos rapakkoon, jotta vesi pyyhkisi ne puhtaaksi pölystä. Muistan, kun saavuimme kotipihaan, ja aurinko tuli taas esiin. Äidillä oli kukat siinä rapakossa, ja kaikki oli yhtäkkiä hetken ajan hirveän hyvin.