Lapsuusaikani oli pääasiassa onnellinen, mutta kotona oli aina virtahepo olohuoneessa: isän alkoholismi, joka paheni vuosi vuodelta. Isä oli koko lapsuuden ajan mulle aika etäinen hahmo. Äiti oli meille lapsille läheinen ja yritti pitää perheen koossa. Ollessani 12-vuotias äiti kuitenkin sairastui rintasyöpään ja menehtyi.

Isällä oli kova yritys päästä jaloilleen, mutta jouduin pettymään lukemattomat kerrat. Lapsena ei pystynyt käsittämään sitä sairautta. Koulusta kotiin tullessa joutui aina tarkistamaan, missä kunnossa isä oli. Välillä piti soittaa ambulanssi apuun. Se oli hurjaa aikaa. Jotenkin saimme silti isosisarusten kanssa arjen pyörimään.

Vaikka ulospäin saatoin näyttää pärjäävän, elämä oli todellisuudessa sinnittelyä. Kasiluokalla vanhempaintapaamisen jälkeen luokanvalvoja onneksi tajusi, ettei kaikki ole kunnossa. Hän lähetti mut kuraattorille, joka vinkkasi nuorten turvatalosta. Se oli talvinen ilta, kun kävelin talolle ja koputin oveen. Kun ovi avattiin, romahdin täysin. Asuin turvatalossa kolme kuukautta, jonka jälkeen mut otettiin huostaan.

Muutto nuorisokotiin oli mulle tosi myönteinen juttu. Koin sen isona helpotuksena, ettei tarvinnut enää huolehtia kenestäkään muusta. Päinvastoin, joku katsoi mun perään.

Nuorisokodissa asui kahdeksan nuorta, ja siitä oli tehty mahdollisimman kodinomainen paikka. Ruoka oli aina neljältä ja kotiintuloaika puoli kymmeneltä. Torstaisin teimme kivoja juttuja yhdessä, ja loma-aikoina oli mökkireissujakin. Ne kokemukset olivat erittäin tärkeitä. Opettelin silloin esimerkiksi snoukkaamaan, ja harrastan sitä edelleen.

17-vuotiaana sain mahdollisuuden muuttaa omaan tukiasuntoon, mutta kontakti nuorisokotiin säilyi. Olen kaikesta saamastani avusta äärimmäisen kiitollinen, vaikken sitä ehkä nuorempana osannutkaan täysin arvostaa.

Nuoren ihmisen selviytymismekanismit ovat voimakkaammat kuin uskoisikaan. Olen aina nähnyt tulevaisuuteni kirkkaana ja ajatellut, että tiettyjen asioiden tekemisestä seuraa jotain hyvää. Siitä ajatuksesta, että voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä, saa hirveästi voimaa. Toisinaan olen myös häivyttänyt tunteitani suorittamisella: olen ollut aktiivinen, käynyt töissä, panostanut lukioon ja päässyt yliopistoon opiskelemaan unelma-alaani. Nykyään pystyn olemaan enemmän läsnä myös tunnetasolla.

Mahdollisuuksia korjaaviin kokemuksiin on ollut paljon. Lapsuudenkotiini saattoi liittyä surua ja häpeää, mutta nyt saan asua upeiden kämppisten kanssa kauniissa ja turvallisessa kodissa. Sinne voin hyvällä fiiliksellä kutsua ystäviä käymään.

Yhteydenpito isään on vaikeaa. Kaikesta katkeruudesta huolimatta tuntuu, että olisi oikein yrittää soittaa hänelle välillä. Olenhan itsekin kokenut, miten psyykkisesti lukossa ihminen voi olla vaikeiden kokemusten jälkeen.