Olen miettinyt identiteettikysymyksiä paljon. Sanoisin, että mulla on vironvenäläinen tausta, mutta olen suomalainen. En saanut mitään kansalaisuutta kun synnyin, sillä olimme muukalaisia harmaalla passilla. Muutin Suomeen vironvenäläisen perheeni kanssa Virosta vuonna 1995. Samassa rytäkässä inkerinsuomalaiset saivat muuttaa takaisin Suomeen paluumuuttajastatuksella.

Paluumuuttajista ja venäläistaustaisista kirjoitettiin 90-luvulla aika paljon lehdissä, eikä yleinen ilmapiiri ollut kauhean lämminhenkinen. Lapsena meitä saatettiin häätää taloyhtiön pihoilta ja kaltaisiani lapsia kutsua ostarilla ”ryssälapsiksi”. Koulussa pienissäkin konflikteissa vedottiin helposti taustaani. Lapsesta asti totuin siihen, että taustani on asia, jota ei kannata tuoda turhaan esille.

Suomeen muuton yhteydessä perheeni vaihtoi sukunimensä inkerinsuomalaiseen nimeen. Myös tuttavapiirissä on tehty niin. Aika monet ovat vaihtaneet etunimensäkin. Ei kukaan ole sanonut, että näin pitäisi tehdä. Ihmiset ovat itse kuitenkin kokeneet, että ehkä on parempi vain yrittää soluttautua kantasuomalaisten joukkoon.

Kuulen enää harvoin mitään kommentointia. Tähän vaikuttanee se, että aikuisena on helpompi valita sosiaaliset ympyränsä sekä paikat, joissa liikkuu. Tosin joskus yllättävissä tilanteissa, kuten julkisissa kulkuneuvoissa lukiessani venäjänkielistä kirjaa tai puhuessani puhelimessa venäjäksi, olen saattanut kuulla naljailua. Taustastani on saatettu kysyä tilanteissa, joissa se ei ole olennaista, esimerkiksi asuntoa hakiessani. Vaikka olenkin asunut lähes koko ikäni Suomessa, mietin nykyään tarkkaan, mitä kirjoitan esimerkiksi erinäisiin hakemuksiin.

Kun on elänyt täällä jo yli 20 vuotta, on vaikeaa miettiä oman taustansa vaikutuksia. Olen yrittänyt parhaani mukaan vain sopeutua. Venäjän kääntämisen opiskelu yliopistolla on ollut minulle tapa ottaa haltuun identiteettiäni myönteisellä otteella. Haluan käännöstyössä keskittyä erityisesti teksteihin, jotka voivat luoda ihmisten välille keskinäistä ymmärrystä.