Olin neljänkymmenen paremmalla puolella, kun minulla diagnosoitiin rintasyöpä. Suuren leikkauksen jälkeen tuli pelko elämän loppumisesta. Kotiin palattuani minun oli kuitenkin oltava pitkään reipas, sillä en halunnut näyttää pelkoani läheisilleni. Aina sairaalassa saatoin itkeä. Selviydyttyäni syövästä aloin muutaman vuoden jälkeen kirjoittaa runoja. Ne syntyivät aivan ryöpyllä silkasta elämänilosta: elämä jatkui, eikä käynytkään huonosti.

Viidentoista vuoden päästä minulla todettiin toistamiseen rintasyöpä. Koska olin jo kerran kokenut kriisin ja käynyt kaikki sen vaiheet läpi, oli toisella kertaa helpompaa. Aloin maalata ikoneita. Halusin vain kokeilla kaikkea uutta ja elää jokaisen päivän alusta loppuun täysillä.

Toisen syövän lopputarkastuksessa syövän todettiin levinneen luustooni. Luustoon metastasoinut syöpä on parantumaton eikä sitä voi leikata, ja aluksi pelkäsinkin jokaisen kontrollikäynnin kohdalla huonoja uutisia. Tällä hetkellä syöpä on kuitenkin stabiilissa vaiheessa. Toki syön lääkkeitä lopun elämääni, mutta voin siitä huolimatta elää täysipainoista elämää. Moni samantyyppisen sairaskertomuksen läpi käynyt ystäväni on jo menehtynyt. Koen olevani etuoikeutettu.

Toimin noin kymmenen vuoden ajan rintasyöpäpotilaiden tukihenkilönä. Tukihenkilöt menevät kutsuttaessa sairaalaan vastaleikattujen syöpäpotilaiden luo antamaan vertaistukea ja tietoa syöpäyhdistyksen toiminnasta. Tämä on mielestäni tärkeää, sillä syövän läpikäyneenä voi paremmin ymmärtää vastasairastuneen surua ja tunteita. Eiväthän mitkään kunnalliset resurssit riitä sellaisen tuen tarjoamiseen, jota järjestöjen kautta voi saada.

Vieläkin syöpä on tietynlainen tabu. Usein pelätään syöpään sairastuneen kohtaamista ja sitä, ettei osata sanoa mitään. Monesti pelkkä kuunteleminenkin riittää, ja ainahan voi kysyä: ”Kuinka voit?”

En usko, että kukaan tässä elämässä selviää ilman minkäänlaisia suruja tai rankkoja asioita. Olen halunnut auttaa ja olla lieventämässä pelkoa, koska minullekin on tarjottu tukea. Toivoisin, että kaikki sairastavat kykenisivät luottamaan saamaansa hoitoon.

Yksin ei kannata jäädä. Kuten elämässä ilot moninkertaistuvat jakamalla, niin yhtälailla surut pienenevät niistä puhumalla.