Olen 202 senttimetriä pitkä, ja kengänkokoni on 53. Jo lapsuudessani olin varsin erikoisen kokoinen: kasvoin tähän pituuteen 13-vuotiaana. Koska olin pitkä, lisättiin ikääni usein viisi vuotta. Kuusivuotiaana minua luultiin 11-vuotiaaksi ja 13-vuotiaana täysi-ikäiseksi.

Olin koulussa huomion keskipisteenä, välillä positiivisesti ja välillä negatiivisesti. Minua houkuteltiin kovasti kiusaamisporukoihin, mutta en koskaan lähtenyt mukaan. Olin urheilijapoika, joka pelasi jalkapalloa ja sählyä. Jopa opettajat vitsailivat monesti, että jos lähtisin mukaan tappeluporukkaan, ei kukaan pidättelisi minua. Tämä sai muut oppilaat kuvittelemaan, että olen jotenkin supervahva.

Jos teini-ikäisenä kävelin kadulla samanikäisten kavereideni kanssa, saattoivat ohikulkijat huutaa minulle: ”Ooksä joku kehitysvammainen? Ei aikuinen mies voi olla kaveri 13-vuotiaiden kanssa!” Oli ahdistavaa olla silmätikkuna. Koulussa sai sentään olla rauhassa, koska kaikki tiesivät, että olen oikeasti 13-vuotias.

Tänä päivänä ihmiset suhtautuvat minuun normaalisti, ja olen kuin kuka tahansa vastaantulija kadulla. Joskus kuitenkin tunnen, että minua pidetään tyhmänä, koska olen pitkä ja iso. Pituus yhdistetään jostain syystä tyhmyyteen ja myös väkivaltaisuuteen, varsinkin miehillä. Olen tuiman näköinen kaveri, enkä voi sille mitään. Esimerkiksi mainosten jakajat kadulla ovat sanoneet: ”Ennen kuin vedät mua turpiin, saanko antaa tämän mainoksen?” En ole koskaan elämässäni lyönyt ketään. Kun pysäytän ihmisiä kadulla ja alan juttelemaan, saattavat he minuutin keskustelun jälkeen sanoa: ”Ai, sä ootkin mukava tyyppi.”

Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, että animaatiosarjoissa tai kansansaduissa, joissa on hyvä ja paha, on paha aina se mustiin pukeutuva ja isokokoisempi hahmo. Tarinoissa tulee ”iso paha jätti” ja on ”iso paha susi”. Isokokoisuuden voisi jättää tarinoista pois.

Liityin 12-vuotiaana 193 senttiä pitkän isäni kautta Pieni- ja isokenkäiset ry:n jäseneksi. Se on yhdistys, joka ottaa huomioon erityiskokoisten ihmisten ongelmia valtakunnallisesti. Olen ollut mukana yhdistyksen tapahtumissa ja kokouksissa 18-vuotiaasta saakka. Siellä olen huomannut, että ennakkoluulojen poistamista auttaa asioista puhuminen julkisesti.