Synnyin Koivistolla, Karjalan kannaksella, marraskuussa 1917. Kun Suomi itsenäistyi, olin kaksi ja puoli viikkoa vanha. Paljon on Suomessa muuttunut siitä.

Minä olin jo kouluaikana erityisen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Meillä oli tyttöporukka, jonka kanssa menimme 1920-luvulla aina uudenvuodenyönä kirkkoon rukoilemaan Suomen itsenäisyyden puolesta. Ystävät olivat minulle tärkeitä. Sellaista yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan ollut, kuin mihin olen tottunut myöhemmin. Silloin vielä painoi se, että punaiset ja valkoiset olivat olleet sodassa keskenään. Meidän lähipiirissäkin sen vaikutus alkoi haihtua vasta omien lastemme kohdalla 40-50-luvuilla.

Minulla on tuoreena mielessä eräs päivä, kun olin virkamiesharjoittelijana Matkaselän rautatieasemalla. Värtsilän asemalta ilmoitettiin, että radan suunnasta on tulossa neuvostoliittolaisia koneita. Me olimme innoissamme: minkälaisia ne venäläiset lentokoneet ovat? Menimme asemalaiturille katsomaan, ja koneet tulivat kauhean alas. Yhtäkkiä ne alkoivat ampua konekiväärillä. Se oli kauhea yllätys: mihin ne oikein ampuvat? Ja meitähän ne ampuivat. Emme me voineet kuvitellakaan sitä. Olimme nuoria ja suurin piirtein vilkuttelimme lentäjille. Sitten tulikin kamala kiire suojaan.

Talvisodassa olin lääkintälottana, koska olin käynyt Sortavalassa kurssit. Kun jatkosota syttyi, olin sodan alussa Oulussa lennättimessä töissä. Tapasin mieheni Syvärin suunnalla vuonna 1943. Menimme naimisiin sota-aikana, ja kun sota loppui, mieheni jääkäripataljoona sai komennuksen Hämeenlinnaan.

Sodan jälkeen oli jälleenrakennusaika. Sotakorvausasia kosketti joka perhettä. Ei ollut vaatteita eikä paljoa ruokaa. Mutta me selvittiin siitä, ja oli sillä positiivisiakin seurauksia. Esimerkiksi Suomen metalliteollisuus meni parempaan suuntaan, kun sotakorvaustavarat olivat etupäässä metallia: koneita, laivoja ja niin edelleen.

Sitten maailma alkoi avautua. Kun lähdimme ensimmäisen kerran ulkomaille 1950-luvun alussa, se oli sellaista unelmaa. Menimme laivalla Tukholmaan ja sitten junalla Kööpenhaminaan ja edelleen Saksaan. Se oli kaikki uutta ja vaikuttavaa. Saksassa tervehdittiin kädestä pitäen, ja se oli mielenkiintoista. Oli sitten tietysti ihanaa tulla takaisin kotiinkin.

Arvostan nyky-Suomessa vapautta. Ennen piti olla niin monista asioista hiljaa. YYA-sopimus antoi meille omat rajoituksensa, mutta kyllä ylipäänsä suomalaiset ovat vapaudenkaipuisia ihmisiä. Me emme ole sopeutuneet emmekä tule sopeutumaan määräämishallituksiin. Demokratia on luonnostaan iskostunut meihin.

Suomi on demokratisoitunut sadan vuoden aikana kaikin tavoin. Ennen esimerkiksi isän status heijastui lapsiin. Se oli määräävä tekijä, mikä oli isän ammatti. Muistan kun peruskoulu tuli, ja kuten aina kaikkea uutta, sitä vähän pelättiin. Peruskoulu-uudistus onnistui kuitenkin todella hyvin, ja nyt kaikilla on mahdollisuus opiskella. Samoin naisten asema on parantunut. He voivat opiskella ja käydä töissä.

Toivon tämän tilan jatkuvan. Minusta on ihanaa, kun meillä on yhteyksiä koko maailmaan ja pärjäämme hyvin niin monilla eri aloilla. Nyt meillä on varaa rakentaa ja Suomen ainutlaatuisen upeata luontoakin osataan varjella. Tätä maata tulee jokaisen arvostaa, varjella ja kehittää.

Netissä oli joku kysely, että olenko onnellinen. Minä panin siihen, että olen. Suomi on yksi maailman onnellisimmista kansoista. Minulla on täällä hyvä olla.