Aloitin näyttelemisen harrastelijana Q-teatterissa vuonna 1990. Olen urallani säästynyt tympeiltä tyttöystävän rooleilta, mutta joutunut tekemään kyselijäakan rooleja. Niissä naisen kysymykset vain mahdollistavat miehen sankaruuden tai traagisuuden: ”Mikä sulla on?” Olen saanut näytellä näyttämöllä myös mieshenkilöitä, kuten Shakespearen Macbethia. Sen jälkeen oli vaikeaa palata kyselemään mieshahmoilta, mikä niitä vaivaa.

Nykyään Suomi on moninäkökulmaisempi kuin 90-luvulla. Taiteen pitäisi heijastella sitä todellisuutta, eikä jotain 50-luvun kliseitä. Esimerkiksi Luokkakokous-elokuvassa kaikkien naisroolihahmojen repliikkien yhteenlaskettu kesto on seitsemän minuuttia – ja melkein ne kaikki ovat kysymyksiä. Kyseessä on kuitenkin yksi katsotuimmista suomalaisista elokuvista.

En haluaisi eritellä tekijyyttä sukupuolen mukaan. Olen tehnyt töitä hienojen mies- ja naisohjaajien kanssa. Enemmän peräänkuulutan tekijöiden vastuuta siitä, millaisia merkityksiä sisältöihin luo. Tosin ainoat kerrat, kun olen saanut näytellä pariskuntaa suurin piirtein samanikäisen mieheni kanssa, ovat olleet naisohjaajien ohjauksia.

Olisi itse kullekin tervettä tutkia teoksiaan siitä lähtökohdasta, millaisia valtarakennelmia on niissä tuonut näkyviin – vaikka tiedostamattaan. Meillä naisilla on suuri lahja, että pystymme samaistumaan vahvasti miehen maailmaan. On etuoikeutettua, että pystyy hyppäämään kenen vaan katseeseen.

Kun täytin 40, toimittajat alkoivat kysellä, pelottaako se mua. Ajattelin että nytkö mun pitää alkaa varata hautapaikkaa taiteilijakummulta. Naisnäyttelijöiden ikääntymiseen liittyy outo myytti, jota en ainakaan itse halua olla ylläpitämässä. Myös leiman laittaminen ”naishuumorille” on masentavaa. Oletetaan, että teemme pelkkää ”kuukautisviihdettä” lastenhoito-ongelmista ja vaihdevuosista. Kun teimme Ranuan kummeja ja Sikanautaa, ärsytti suunnattomasti, ettei meitä päästetty pelaamaan samaan liigaan vaikka Studio Julmahuvin kanssa. En ole kokenut, ettei nainen saisi olla täällä hauska, mutta tila pitää uskaltaa itse ottaa.

En ole halunnut uhriutua tasa-arvoasiassa nurkkaan. Olen puheenjohtajana elokuva-alan tasa-arvoa ajavassa WIFT ry:ssä. Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina toimin näköalapaikalla. Pääsen läheltä tarkkailemaan, millaiseksi elokuva-ala saattaa tulevaisuudessa kehittyä. Olisi hienoa, jos 20 vuoden päästä pystyisimme tekemään niin vastuullista ihmiskuvausta, että me kasvatettaisiin katsojakunta oikeisiin arvoihin. Esittävä taide on kuitenkin avain ihmisyyteen. Valveutuneiden ja tiedostavien tekijöiden ohella tarvitsemme valveutunutta ja tiedostavaa yleisöä.

Itse haluan toki tehdä jatkossa naisrooleja, ja mieluiten haastavia sellaisia. Mutta jos saisin jossain näytellä kuningas Learia, Kekkosta ja Scarfacen Tony Montanaa, niin loppuajan voisin näytellä melkein mitä vaan.