Taustalla oli pitkittynyt kuormittava elämänvaihe. Kovensin vain tahtia, vaikka olin huomannut, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Ajattelin että työtä tekemällä se menee ohi, kun ei vaan pysähdy. Masennus kehkeytyikin sitten vaikeatasoiseksi.

Jouduttuani sairauslomalle en aluksi kyennyt muuta kuin nukkumaan, oli yö tai päivä. Kriittisintä oli alussa, jolloin menin muutamaan otteeseen turvaan itseltäni terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Kerran itkin vuodeosaston käytävällä hoitajien huoneen ulkopuolella. Kaikki viipottivat vain ohi. Yksi hoitajista tokaisi, ettei heillä ole ammattitaitoa auttaa mielenterveyspotilasta. Sivuuttaminen sattui. Tarvitaanko toisen ihmisen kohtaamiseen ja empatian osoittamiseen nykyään koulutusta?

Aloin käydä masennuskuntoutujille suunnatussa päivätoiminnassa. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko kyse ylpeydestä, tahallisesta vallan väärinkäytöstä vai puhtaasta ymmärtämättömyydestä, mutta kohtelu henkilökunnan puolelta oli toisinaan mielivaltaista. Keskuksessa annettiin ymmärtää, että minulla ei ole siellä ollessani päätäntävaltaa itseni suhteen. Puolestani päätettiin esimerkiksi mitä piti syödä tai minkä väristä lankaa käyttää käsitöissä. Kerran meidät aikuiset ihmiset pakotettiin katsomaan lastenohjelmaa.

Melkein kauheampaa kuin itseeni kohdistunut kyykyttäminen oli vierestä seurata ja todistaa muiden kuntoutujien osakseen saamaa nöyryytystä. Kaikkein helpoimmalla selvisivät ne asiakkaat, jotka eivät jaksaneet ilmaista mitään omaa tahtoa. Toimintakyvyn palautumista ja tunteiden pintaan nousua ei siedetty lainkaan.

Onneksi olen saanut korjaavia kokemuksia. On ollut paljon ammattihenkilökuntaa, joiden olen aidosti kokenut tukevan minua. Myöhemmin siirryin toiseen päivätoimintakeskukseen. Liikutuin syvästi ensimmäisinä päivinä saadessani kokea, että mut huomioitiin siellä tasavertaisena, aikuisena ihmisenä. Tuntui hyvältä kohdata henkilökuntaa, joka pyrki tinkimättömästi ennakkoluulottomaan ja avoimeen työotteeseen. Kaikki me ollaan täällä samalla viivalla kuitenkin. Ei merkkaa hierarkiat, kun ollaan ihminen ihmiselle.

Toki masennuskuntoutujana oleminen leimaa jonkun verran, eivätkä kaikki ihmiset halua ymmärtää, mistä tässä on kyse. Itse olen kuitenkin huomannut, että rehellinen jakaminen on usein ollut avain ymmärrykseen. Masennus kertoo siitä, että jokin on ollut aiemmin elämässä vinksallaan.

Uteliaana odotan tulevaisuutta, että millaiseksi se muodostuu. Mahdollisuus on uuteen. Ei ihmekään, että masentunutta kuvataan koteloituneessa tilassa olevaksi toukaksi, jonka kohtalona on jonain kauniina päivänä liihotella taivaalla perhosen lailla.