Peruskoulussa minulta laitettiin kerran jopa vasen jalka siihen kuntoon, että sääriluu murtui ja tarvitsi kipsata. Talvisin heitettiin lunta niskaan ja haukuttiin rillipääksi. Kiusaaminen oli jokapäiväistä. Koetettiin kotoakin soitella koululle, mutta ei mikään muuttunut. Lopetin yläasteen kahdeksanteen luokkaan.

Rippikoulun jälkeen menin työ- ja toimintakeskukseen töihin. Siellä sain osakseni tönimistä ja pientä ilkkumista. Pahalta se tuntui, kun silloin ei ollut oikein ketään ystävää. Kiusaajien sijaan yritin keskittyä auttamaan ohjaajia keskuksessa, ja sain siitä kiitosta. Se tuntui hyvältä. Jos nykyään näen kiusaamista, menen väliin. Haluan lohduttaa, jos näen, että toisella on kurja mieli. Siitä tulee aina hyvä mieli, vaikka ei tuntisikaan toista.

Myöhemmin minullekin rupesi tulemaan ystäviä. Nyt pussitan ruuveja toimintakeskuksessa työkseni. Tykkään työstä tosi paljon. Kaikki työkaverit juttelevat mulle tauoilla, ja välillä vitsaillaan. Toisinaan keitän kavereille kahvia, toisinaan mennään grilliin syömään yhdessä. Ystävyys on minulle kaikkein tärkeintä, ja ihaninta elämässä on jutella ihmisten kanssa.

Myös monilla mun kavereilla on kehitysvammaa. Musta olisi fiksua ruveta ottamaan kehitysvammaisia enemmän huomioon, kunnioittavasti. Toivoisin, että meitä kohdeltaisiin vielä ystävällisemmin.

Osittain minua on kohdeltu elämässä huonosti, osittain hienosti. Aina välillä huonot muistot tulevat mieleen. En ymmärrä vieläkään, miksi niin lopulta kävi. Kiusaamisesta pitäisi tehdä loppu. Olen seurannut uutisistakin, että väkivaltaa on ollut ihan tarpeeksi. Vaikka Suomi on vähän sellainen maa, että välillä riidellään, on kivaa asua Suomessa. Vielä rauhallisempi Suomi olisi paras.