Meidän tytär syntyi maailmaan vauhdilla. Olimme Haukilahden paviljongissa viettämässä kesäpäivää, kun alkoi ukkosmyrsky. Jostain syystä vaistot heräsivät ja tuli fiilis, että kaikki ei ole hyvin ja meidän pitää lähteä sairaalaan. Sairaalassa hoitajat naureskelivat hyväntahtoisesti, että olimme tulleet turhaan paikalle. Samantien sen jälkeen synnytys jo käynnistettiinkin. Esikoisemme syntyi 45 minuutissa.

Puolisoni synnytti tyttäremme ja on hänen biologinen äitinsä. Tytär sai kuitenkin alkunsa minun munasolustani, eli olen tyttäremme geneettinen äiti. Kun saimme tietää tällaisen tavan saada lapsi olevan mahdollinen myös Suomessa, emme oikeastaan edes harkinneet muuta vaihtoehtoa. Se oli vain “naps”: tällä tavalla me haluamme perustaa perheen.

Neuvolassa kaikki olivat meille superihania. Mut huomioitiin neuvolakäynneillä, ja neuvolassa kysyttiin meidän kummankin sukujen sairaudet, mikä oli meistä hauskaa. Kysyessäni saanko tulla yksin tyttäremme kanssa neuvolaan, neuvolan työntekijät onneksi nauroivat. He sanoivat, että kyllä mä olen heidän silmissään äiti siinä missä puolisonikin.

Vaikka kävimme vaimoni kanssa koko prosessin yhdessä läpi, tyttärellämme oli syntyessään juridisesti vain yksi vanhempi. Äitinä sitä haluaa lapselleen kaiken turvan maailmassa, joten adoption puuttuminen on tosi ahdistava ja pelottava tilanne. Jos toiselle vanhemmalle käy jotain, se on itsessään niin kamala ja raskas tilanne, että kuka jaksaisi alkaa taistelemaan vielä omasta lapsestaan?

Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kuusi vuotta, käyneet sateenkaariperheiden kursseja lapsen saamisesta ja todella rankan hedelmöityshoitoprosessin läpi. Olimme säästäneet monta vuotta ja miettineet niitä tapoja, joilla haluamme perheen perustaa. Silti meidän piti todistaa, että olemme parhaita vanhempia lapsellemme, jolla ei ole ketään muita vanhempia. Kyllä siinä rehellisesti sanottuna aika monet itkut itkettiin sen adoptioprosessin aikana.

Vei aikalailla tasan kolme kuukautta ennen kuin adoptio oli vahvistettu. Sen lisäksi, että prosessi kesti, se oli raskas ja nöyryyttävä. Mun vanhemmuuteni kyseenalaistettiin, ja valvoja kävi läpi meidän koko omaisuuden, velat, kaikki meidän perhesuhteet ja meidän parisuhteen.

Lapsi pitäisi pystyä tunnustamaan jo odotusaikana neuvolassa. Se olisi lapsen oikeus, että niin voisi tehdä, ei vanhempien. Lapsella pitäisi olla oikeus ihmisiin, jotka ovat hänet tänne halunneet.

Puhuimme häissämme, että tämä on toisiksi hienoin päivä elämässämme. Ei sitä hetkeä, kun meidän tytär syntyi, unohda koskaan: sitä oli odottanut ja odottanut ja halunnut tutustua siihen tyyppiin niin pitkään. Kun tyttäremme viimein syntyi, se hetki pysäytti koko elämän.