Kun noin seitsemän vuotta takaperin löysin poikani kuolleena, koko maailma romahti käytännössä alta. Tapahtuma tuli täytenä yllätyksenä, enkä olisi ikipäivänä osannut kuvitella kohdalleni mitään vastaavaa. Samalla kun elämän raakuus ja julmuus iskivät vasten kasvoja, valtasi olon valtava ikävä.

Niko tuli todella hyvin juttuun kaikkien ihmisten kanssa. Ikään katsomatta hän tervehti naapurit ja tutut ja jäi jututtamaan aina, jos aikaa liikeni. Muistan hänet sosiaalisesti lahjakkaana ilopillerinä, joka kulki aina pieni pilke silmäkulmassa.

Meillä oli lämpimät ja läheiset välit pojan kanssa. Harrastettiin yhdessä: näyteltiin samassa harrastajateatterissa ja metsästettiin. Niistä ajoista on paljon hyviä muistoja. Monta vuotta meni, ennen kuin kykenin metsälle ilman vakikaveria. Vieläkin vuosittain elokuun 20. päivänä metsästyskauden alkaessa tulee tippa silmään.

Alkuvaiheessa aika tuntui matelevan ja suru vei kaikki voimat. Sairastuin todella vakavaan traumaan. Olin puolitoista vuotta niin huonossa kunnossa, etten esimerkiksi kyennyt käymään yksin suihkussa tai ajamaan autoa. Tuo aika oli todella raskasta myös muulle perheelle.

Pääsin onneksi traumaterapiaan. Tein paljon töitä, että luottamus selviämiseen syntyisi. Näin jälkeenpäin ajateltuna terapia oli minun pelastukseni. Muutoin tuskin olisin enää selvinnyt työkykyiseksi.

Aikoinaan itsemurha on ollut tabu, ja se on tietyllä tavalla sitä edelleenkin. Päätimme kuitenkin vaimon kanssa heti alkuun, ettemme aio peitellä asiaa. Puhuimme avoimesti tapahtuneesta ja saimme todella paljon tukea sekä ystäviltä että tuttavilta. Myös Nikon laajasta kaveripiiristä kävi nuorukaisia pitkään kylässä. Elämä alkoi voittaa.

Jotkut ihmiset ovat välillä todenneet minun selvinneen hyvin. Olen kuitenkin aina vastannut, ettei tällaisesta kokemuksesta selviä koskaan. Asian kanssa oppii elämään, mutta surua ja ikävää kantaa mukanaan hautaan asti.

Muutama vuosi pojan kuoleman jälkeen lähdettiin vaimon kanssa mukaan vertaistukitoimintaan. Ajattelin, että jos voin tarjota apua tai lohtua edes yhdelle ihmiselle, olen täyttänyt tehtäväni. Vertaistukityö toki ottaa, mutta siitä saa myös paljon itse. Vertaiskohtaamisissa kuulee muillakin olevan samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Se auttaa myös itseä sanoittamaan tunteitaan paremmin.

Kun joutuu kohtaamaan ja läpikäymään tällaisen menetyksen, sitä ajattelee, että Nikon elämä olisi voinut vielä jatkua. Kysymyksiä ja itsesyytöksiä pyörittelee toisinaan vieläkin. Välillä tuntuu, että tässä elämässä on joutunut vähän liian koville. Meillä oli neljä lasta, joista jokaisella on aina ollut oma paikkansa sydämessäni. Nikon kuoleman jälkeen perhe on lähentynyt entisestään, mikä on ollut myönteistä. Kuljen kuitenkin täällä kuin sydämestä puuttuisi neljäsosa.