Ajalta kun asuin vielä kotona ja kävin koulua muistan yhden tapahtuman, jolloin jouduin puolustautumaan. Eräs poikajoukko pysäytti minut kotimatkalla ja alkoi nimitellä vammaiseksi. Koska olen aina tiennyt oman arvoni, osasin näpäyttää: ”Kuka tässä onkaan vammainen, te vai minä? Katsokaahan peiliin!” Se loppui siihen. Myöhemmin en ole muiden kavereideni kohdalla pelännyt mennä väliin ja puolustaa heikompaa. Ajattelen, ettei ketään saa jättää yksin, ja että kaikkia tulee kohdella tasavertaisesti.

Olen saanut elämäni aikana huomata, kuinka monilla on ennakkoluuloja kehitysvammaisia kohtaan. Ihmiset miettivät usein, pärjätäänkö me, tai osataanko me vaikkapa kulkea itsenäisesti. Puhe- ja kommunikointitaitoja on myös saatettu epäillä. Toki on niin, että monilla kehitysvammaisilla saattaa olla esimerkiksi aivoissa jonkinlainen vika, mutta ulkokuori ei aina kerro kaikkea.

Ennakkoluulot karisivat sen jälkeen, kun sain mahdollisuuden näyttää, että kehitysvammainen voi näytellä huippusarjassa. Salatut elämät oli myös itselleni loistava kokemus.

Olen ollut onnekas, että kaikissa elämänvaiheissa minulla on ollut ympärilläni kannustavia ihmisiä: läheisiä ja ystäviä. Olen saanut lukuisilta ulkopuolisilta tahoilta apua. Esimerkiksi siirtyessäni työelämään minulla oli työvalmentaja, joka auttoi hyvin pitkälle työnhakuprosessissa ja kertoi hyvin tarkasti, kuinka toimia. Nyt olen ollut jo 16 vuotta McDonald’silla töissä. Se on hieno asia.

Koen, että olen saanut toteuttaa elämässäni paljon asioita, joita olen halunnut. Monella kehitysvammaisella ei ole asiat niin. Siksi haluankin antaa ajastani rohkaistakseni muita tarttumaan elämäänsä. Käyn kouluttamassa Me Itse ry:n tilaisuuksissa. Usein kannustan ihmisiä heittämään turhat pelot pois ja lähtemään rohkeasti liikkeelle. Kun vain alkaa toimia niiden asioiden parissa, jotka kokee itselleen tärkeinä, antaa ulkopuolisille mahdollisuuden huomata omat taitonsa.