Jokainen ihminenhän tuijottaa joskus, mutta minua jäädään katsomaan huomattavasti tavallista pidempään – välillä suoraan nenän eteen. Yleensä vanhemmat ihmiset ovat niitä, jotka kommentoivat, harvemmin nuoret. Esimerkiksi kääpiöksi sanominen satuttaa. Toivoisin ihmisten ymmärtävän, etten ole kääpiö, vaan lyhytkasvuinen. Kääpiöt ovat satuhahmoja.

Yläasteella olin K-Marketin mainoksessa, johon minut otettiin tontun rooliin. Mainokseen oli pyydetty myös monia muita lyhytkasvuisia. En sitä silloin tajunnut, mutta jälkeenpäin ymmärsin, ettei minua otettu mainokseen ihmisenä vaan lyhytkasvuisuuteni vuoksi.

Äitinä kohtaan usein epäuskoisia katseita erityisesti muilta äideiltä, esimerkiksi neuvolassa. Usein minulta kysytään ovatko neljävuotias tyttäreni ja vuoden ikäinen poikani todella minun. Iäkkäämpi nainen kysyi tätä minulta ollessani lasteni kanssa kaupassa. Hän selvästi järkyttyi myöntävästä vastauksestani ja jatkoi kysymällä, olenko suomalainen. Kerroin olevani suomalainen, Riihimäellä kasvanut ja syntynyt. Tähän nainen tokaisi: ”Minä kun olin ajatellut, että teillä lyhytkasvuisilla olisi oma heimo, jossa puhutaan eri kieltä.” Olin kommentista niin järkyttynyt, etten osannut vastata naiselle mitään.

Kerran tyttäreni leikki puistossa toisen ikäisensä tytön kanssa. Toisen tytön äiti meni kysymään tyttäreltäni, missä hänen äitinsä on. Kun nainen näki minut, sanoi hän välittömästi tyttärelleen: ”Me lähdetään nyt!”

Olisi hienoa, jos vanhemmat selittäisivät lapsilleen, että on erilaisia ihmisiä – pitkiä ja lyhyitä. Kun lapset tulevat osoittamaan minua ja kysyvät, miksi olen niin lyhyt tai ”tuollainen”, vanhemmat usein vain katsovat, ovat hiljaa ja hoputtavat lapsiaan tilanteesta pois.

Töitä hakiessa tuntuu, ettei toiveitani kuunnella. Kävin työvoimatoimistossa ja kerroin haluavani tehdä kaupan alan asiakaspalvelutyötä, josta minulla oli aiempaa kokemusta. Heidän mielestään olisin työturvallisuusriski, koska joutuisin käyttämään jakkaraa. En siis heidän mukaansa sopinut asiakaspalvelutyöhön. Minulle ehdotettiin toimistotyötä, kuten puhelinmyyntiä. Tietoihini kirjattiin tahtomattani ”muut työt” asiakaspalvelun sijaan.

Joudun jatkuvasti olemaan varuillani, että mitäköhän seuraavaksi. Todella harvoin tulee käytyä muualla, sillä se saa sekä minun että mieheni olon epämukavaksi. Kotiseudulla minut tunnetaan, joten huutelua ja jatkuvaa tuijottelua on vähemmän.