Minä en ollut vielä 1970-luvulla millään lailla poliitikko. Olin asioiden hoitaja: oli iso perhe ja neljä lasta, jotka olivat syntyneet tiheään tahtiin. Olin mukana koti ja koulu -yhteistyössä, ja Grankulla IFK:ssa kuskasin lapsia harjoituksiin, myin lippuja matseihin ja vedin tyttöfutisjengiä. Ystävälläni, joka oli lehtimies, oli silmää taustoilleni. Hän sitten hiffasi minut jalkapallokentän laidalta sopivana ehdokkaana eduskuntavaaleihin.

Oman puolueenikin miesten silmissä olin aika onneton tyyppi, kun minut valittiin vuonna 1979 eduskuntaan ohi heidän suosikkinsa. Eroa oli vain 19 ääntä. Se oli aikamoinen sattuma, kun kyse on melko pitkän poliittisen uran alusta: tuskin olisin yrittänyt uudelleen. Olisin keksinyt pian jotain muuta.

Olen hyvin ylpeä voidessani nyt sanoa, että tavallisen naisen, perheenäidin ja yrittäjän tausta kelpaa politiikkaan Suomessa. Myös Suomen koulusysteemi on mahdollistanut sen, että kuka tahansa voi pärjätä. Eivät naispoliitikot silti ole samalla viivalla miesten kanssa.

Naisten kohdalla kiinnitetään paljon huomiota ulkonäköön ja pukeutumiseen. Ajatellaan, ettei nainen pysty paneutumaan niin vaikeisiin asioihin kuin puolustus tai tekniikka. Naisten jokaista möhläystä valvotaan ja odotetaan. Tietenkin niitä munauksiakin tulee, mutta ei maailma kaadu miehiltäkään, kun he munaavat itsensä.

Toisaalta naisena pystyy sanomaan usein kovemmin ilman, että tulee niin kovasti vastaan. Jostain syystä naista kohtaan ei olla niin kovia. Minä olin kyllä kova, etenkin kansainvälisellä kentällä, kun vaadittiin. Politiikassa tarvitaan varsinkin psyykkistä kestävyyttä. Taas hiljattain joku reipas nuorimies Turusta oli lähettänyt minulle R.I.P. -kirjeen postilaatikkoon.

Politiikassa ensimmäiset naiset olivat todellisia uranuurtajia. Me kaikki myöhemmät olemme olleet jatkumoa heille. Minusta nykyään ei tarvitsisi edes puhua “ensimmäisistä”, vaan nainen eri viroissa on ihan normaali asia. Ranskassa puolustusministeri oli jopa raskaana ja otti paraatit vastaan maha pystyssä. Sikäli asiat ovat normalisoituneet.

Tarja Halonen on sanonut, että minä raivasin tien hänen presidenttiydelleen. Olin vuoden 1994 vaaleissa pienen puolueen ehdokas, vähemmistökielen edustaja ja vielä nainen. Kyllähän se hivelee itsetuntoa, kun sellaista sanotaan. Minä olen tyytyväinen, jos olen voinut tehdä muutoksessa oman osani.

Minun puolustusministerikauteni muistetaan usein Horneteista, mutta huolehdin lämpimästi myös meidän varusmiehistämme ja -naisistamme. Kaupan kassalla istui kerran mies, joka kysyi: “Onko totta, että se olit sinä, joka hankki vessan ovet varuskuntiin?” Hänelle tuo oli saavutuksistani tärkein. Pitääkin aina ajatella ihan pieniä asioita, ja ehkä naiset ovat hyviä siinä. Politiikassa pienistä asioista tulee usein suuria.