Mä olen äidin puolelta viidennen polven helluntailainen. Kasvoin pienessä maaseutukunnassa, jossa helluntailaisuus oli mua voimakkaasti määrittävä tekijä. Sukunimen perusteella kaikki tiesivät, mihin porukkaan kuuluin. Helluntailaisuus on mulle tietyllä tavalla etnistä; jotain mihin olen syntynyt ja mitä tulen aina olemaan.

Uskonto on Suomessa vaikea puheenaihe. Tämä on luterilaisnormatiivinen maa, eikä meille ole kehittynyt samanlaista luontaista kunnioitusta erilaisia vakaumuksia kohtaan kuin monilla muilla kansoilla. Ajattelen että tämä heijastuu siihen, miten helluntailaisiin suhtaudutaan ja miten helluntailaiset suhtautuvat yhteiskuntaan. Sata vuotta sitten helluntailaisia heitettiin ulos hautausmailta eikä suostuttu vihkimään. Liikkeen historian valossa on ymmärrettävää, miksi ollaan niin vahvasti puolustuskannalla.

Helluntailaisuuteen liittyy paljon ennakkoluuloja, ja osittain ihan syystäkin. Median luoma kuva on se, että helluntailaisuus on automaattisesti jotain sekopäistä skitsoilua. Usein myös yksittäisten liikkeen edustajien mielipiteet yleistetään edustamaan koko ryhmän näkökantaa. Se vähän kyllästyttää. Tuntuu pahalta, että oma yhteisö määritellään ulkopuolelta tavalla, joka tuntuu itselle täysin vieraalta.

Oon sitä mieltä, että epäkohdista pitää puhua. Uskonnolliset yhteisöt voivat pahimmillaan olla tosi sairaita. Mutta jos esimerkiksi helluntailiikkeen epäkohdista halutaan puhua, niin on ne kyllä paljon hienovaraisempia kuin se, että joka lauantai herätetään väkisin kuolleita. Vaikka median käsittely on usein epäreilua ja tietämätöntä, niin mieluummin tiukka kontrolli tätä meidän juttua kohtaan, kuin että liike lahkoutuu ja aiheuttaa ihmisille haittaa.

Osallistuin parikymppisenä dokumenttiin, jossa käsiteltiin nuoria helluntailaisia. Se oli tosi traumaattinen kokemus. Tuntui että olin alastomampi kuin kaikki muut. Dokumentin myötä kohtasin suurimman pelkoni: että jos muut saavat tietää kuka olen, mua ei hyväksytä osaksi porukkaa.

Iän myötä olen yhä enemmän sinut itseni kanssa. Omassa toiminnassani ja ajattelussani oon päätynyt siihen, että jos kerran jään seurakuntaan, olen itselleni velkaa sen, että siellä on avaraa olla. En suostu jäämään, jos ahdistaa. Kaipaan vapautta omaan moraaliseen harkintakykyyn. Onneksi olen löytänyt liikkeen sisältä tietynlaisen ilmataskun, jossa on tilaa prosessoida omaa elämänhistoriaa – mitä olen saanut ja mistä haluan pitää kiinni – sekä pohtia avoimesti sitä, minkälaista kristillisyyttä haluan elää todeksi.