Varhaiset vuoteni sisälsivät väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Kotona äiti ryyppäsi ja napsi pillereitä. Muutin isän luo 8-vuotiaana ja pääsin ikään kuin normaaliin perheeseen. Ajauduin kuitenkin teini-iässä piireihin, joissa päihteitä palvottiin. Pikkuhiljaa seuran vaihtuessa harrastukset jäivät ja arvosanat laskivat. En tiedä oliko kyse siitä että normaali elämä vaikutti epähoukuttelevalta vaihtoehdolta vai ennemminkin sisäisestä epäluottamuksesta, etten pohjimmiltani kykenisi siihen.

Huumeita käyttävät julkkikset nousivat tietynlaisiksi esikuviksi 90-luvulla. Silloin Suomessa kama oli helposti hankittavissa. Itselläni alkoholi ja pilvenpoltto vaihtuivat jossain vaiheessa suonen sisäiseen käyttöön. Päivittäisen annoksen saamiseksi tuli tehdä rötöksiä, mutta kovan linjan rikollisjengeihin olin liian pehmeä. Mutta kyllä minäkin osakseni sain vankilatuomioita.

Pisimmän vankilatuomion päihteettömyys reilu parikymppisenä oikaisi hetkeksi tilannetta. Yritinkin vapaaksi päästessäni ryhdistäytyä silloisen tyttöystävän vuoksi. Pilven poltto kuitenkin piti addiktiotani hengissä ja lopulta tilanne ajautui entisille uomilleen. Menetin työn, asunnon ja lopulta myös tyttöystävän. Iän myötä minulla alkoi kuitenkin ilmetä ongelma: pääni ei meinannut enää kestää käyttöä. Valvominen vei psykoosiin ja amfetamiinipsykoosiharhoissa tein älyttömiä juttuja. Tilanne kävi vaaralliseksi.

Käännekohta koitti ollessani ties monetta kertaa katkaisuhoidossa. Tapahtuma oli verrattavissa hengelliseen kokemukseen. Kuin itsestään päässäni naksahti ja halu lopettaa yhtäkkiä löytyi. Vertaisohjaajanani toimi tuolloin eräs tuntemani henkilö, joka oli käynyt saman läpi ja toipunut pitkästä päihdekierteestä. Hänen esimerkistään sain voimaa. On vaikea kuvitella, mitä minulle olisi pitänyt sanoa tai mitä olisi pitänyt tapahtua jättääkseni päihteet taakse jo aiemmin. Kyllä tässä on niin vaikeasta addiktiosairaudesta kyse. Kaikkea yritettiin.

Suomessa on kovin armollinen systeemi. Tuhosin oman elämäni ja kävin ikään kuin sotaa yhteiskuntaa vastaan kahdenkymmennen vuoden ajan. Mutta heti kun luovutin, sain tukea joka paikasta. Eihän siitä voi olla muuta kuin kiitollinen.

Harvassa hommassa on narkkaamisesta hyötyä, mutta unelmana olisi toimia tulevaisuudessa päihdealalla. Haluaisin olla tarjoamassa muille apua. Tottakai sitä jännittää, että miten oikeesti tähän yhteiskuntaan integroituu ja kuinka pärjää tulevaisuudessa esimerkiksi perhe-elämässä tai työmaailman tuoman stressin kanssa. Siksi en haluakaan kiirehtiä, koska tiedän että se on yhden annoksen päässä, että olen taas lähtöpisteessä. Kaikki perustuukin siihen, että olen tämän päivän raittiina. Huomista en voi olla vielä tänään raittiina. Yritänkin elää päivän kerrallaan ja luottaa, että asiat järjestyvät.