On vaikeaa määritellä, milloin tajusin olevani rakastunut. Perinteinen käsitys rakastumisesta on sotinut paljon sitä vastaan, mitä olen kokenut tässä suhteessa. Se ei ollut mikään maaginen hetki, vaan tuli hiljalleen, omalla painollaan. Jatkuvasti vaan tajuttiin, että ollaan menty taas vähän eteenpäin. Nyt ollaankin naimisissa ja eletään perhe-elämää. Ikäeroa meillä on 19 vuotta.

Me tavattiin vaimoni kanssa alun perin aika erikoisessa kontekstissa: olin hänen oppilaanaan teatterilla. Ei silloin ollut mitään ajatuksia sen suuremmasta. Kurssi ja teatterikausi siltä keväältä loppuivat, mutta näimme silti kesällä jatkuvasti. Me tapailtiin esimerkiksi koirapuistossa, jossa ei ollut niin paljon jengiä. Siinä sitten huomattiin, että me etsitään samaa maisemaa ja täydennetään toisiamme.

Mun oma ajatusmaailma oli aluksi itseäni tuomitseva. Mulla oli tosi vahva ja pinttynyt ajatus siitä, että enhän mä voi tykätä noin vanhasta ihmisestä. Se on kulttuurin istuttama malli, että mennään samanikäisten kanssa yhteen. Jos me synnyttäisiin johonkin tyhjiöön, miksi tässä olisi mitään väärää?

Läheisten reaktiot eivät ole olleet niinkään tuomitsevia, vaan ihmetteleviä. Se on ihan luonnollista. Jonkun verran kuuli aluksi kommenttia: “Ai, sulla on tällainen milffijuttu.” Tämä ei kuitenkaan todellakaan lähtenyt mistään seksuaalisesta. Meistä muodostui toistemme parhaita kavereita, ja sitä kautta myös enemmän.

Kaikkein huvittavimpia ovat ne tavat, joilla naapurit ovat tulkinneet meitä. Mua on luultu vaimoni au pairiksi tai serkuksi. Suomalaiset harvoin kysyy asioista suoraan. Tulkintapinta voi olla luja ja villi, mutta se tulee ulos pelkkinä silmänmuljautuksina. Kun ihmiset tapaavat mut ja vaimoni yhdessä, ennakkoluulot murentuvat aika nopeasti.

Kotona vaimoni hoitaa paljon kodinhoidollisia asioita. Sen lisäksi että olen nuori jannu, en ollut asunut pitkään yksin ennen kuin muutin tähän perhetodellisuuteen. On suoraan ja nöyrästi sanottava, että vaimoni on opettanut mulle raha-asiat, sähköt, vedet sun muut. Käytännön kokemuksessa näkyy, että hän on mua vanhempi.

Toisaalta vaimoni on tosi nuorekas mieleltään. Hän on impulsiivisempi ja mä rauhallisempi. Olen aina viihtynyt paremmin vähän vanhempien ihmisten kanssa ja tykännyt keskustelemisesta. On harmi, ettei kukaan samanikäisistä ystävistäni ole vielä samassa elämäntilanteessa kanssani.

Vaimoni tuskailee välillä, että on niin vanha, ja että on ryppyjä. Sanon vaan, että ei sillä ole mitään väliä. Totta kai kaikenlaisia fiiliksiä tulee ja menee, mutta rypyt ja muut pitää vaan hyväksyä. Ihmisiähän tässä ollaan. Koska tämä juttu ei ole lähtenytkään pintapuolisista lähtökohdista, ei tämä tule niihin loppumaankaan. Kaikki muu, mitä meillä on yhdessä, on paljon suurempaa kuin mikään ulkonäöllinen voi ikinä olla.