SAMANARVOISTEN SUOMI

Koko unelmani inttiin lähtemisestä ja rauhanturvatehtävistä syntyi siitä, kun lapsena Egyptissä näki Suomen ensisijaisesti sitoutumattomana ja rauhaa ajavana maana.

Noora, 21, Helsinki

Asuin nuorempana Egyptissä, isäni kotimaassa. Äitini oli siellä töissä Suomen lähetystössä. Hänen työpaikallaan vieraillessani käteeni osui kirja suomalaisista rauhanturvaajista Suezilla. Kiinnostuin sen myötä rauhanturvatehtävistä, ja Suomeen muutettuani ajatus armeijaan lähtemisestä heräsi toden teolla. Pääsin kuitenkin suoraan lukiosta opiskelemaan maailmanpolitiikkaa, joten koko homma jäi. Tehdessäni myöhemmin strategian sivuaineopintoja Maanpuolustuskorkeakoululla kuulin sattumalta intin erityistehtävistä. Silloin päätin, että samperi, nyt mä haen!

Olen islaminuskoinen, joten se vaikutti palvelukseen oman osansa. Kutsunnoissa mulle sanottiin, että Ramadanin takia kannattaa hakea kesän saapumiserään. Maaliskuussa 2015 laitoin paperit sisään ja jo toukokuussa sain soiton: tervetuloa inttiin heinäkuussa.

Peruskoulutuskaudella komppanian päällikkö otti mut sivuun ja kyseli asiat läpi: saanko oikeanlaista ruokaa, onnistuuko rukoileminen ja tarvitsenko muita erityisjärjestelyitä. Se kapteeni oli ollut Afganistanissa ja lukenut paljon islamista. AUKissa jouduin taas itse selvittämään esimerkiksi ruoka-asiaa muonituskeskuksessa. Lopulta sain sielläkin omaa, sianlihatonta hernekeittoa. Sotilasvalankin annoin ihan normaalisti: samaan Jumalaanhan muslimit uskovat kuin kristinuskoiset. Puuttuisin asepalveluksessa ehkä vain siihen, että yleisessä palvelusohjeessa sallittaisiin tulevaisuudessa turbaanin, huivin tai muiden uskonnollisten symbolien käyttö puolustusvoimissa.

Hain palvelukseen tarkoituksella pois pääkaupunkiseudulta, Porin prikaatiin. Tuvassa puhuttiin tietysti jonkin verran uskontoa koskevista asioista, esimerkiksi pakolaisasioihin liittyen. Siellä huomasin tulevani tosi suvaitsevaisesta ympäristöstä. Kaikkein parhaimmat keskustelut käytiin myöhemmin RUKissa, kun porukkaa oli niin erilaisista taustoista.

Sain oikeastaan inttiaikoina selitellä enemmän naiseuttani kuin islaminuskoani. En käytä hijabia, joten uskoni ei toki näy myöskään yhtä hyvin ulospäin. Sukupuoleen suhtautuminen on aika fifty-fifty: puolet arvostaa sitä, että nainen lähtee armeijaan, ja puolet huutelee kadulla asiattomia.

Unelmani rauhanturvaajan ammatista elää edelleen. Olen tällä hetkellä autokoulussa ja menossa englannin kielikokeeseen. Niiden jälkeen aion hakea tehtäviin Libanoniin. Puhun arabiaa, joten voisin pyrkiä tulkiksi.

Totta kai intti, varsinkin RUK, hajotti välillä. Silti tykkäsin siitä maailmasta. Inttiympäristö myös suojeli kiristyneeltä ilmapiiriltä. Siellä ollessani, Ranskan terrori-iskujen jälkeen, huivia käyttävää kaveriani heitettiin Pasilassa pullolla. Se tuntui ikävältä. Intissä ei ehdi miettiä toisen pukeutumisia tai tekemisiä, kunhan hommat tulee hoidettua. Koko unelmani inttiin lähtemisestä ja rauhanturvatehtävistä syntyi siitä, kun lapsena Egyptissä näki Suomen ensisijaisesti sitoutumattomana ja rauhaa ajavana maana. Niin ajatteleminen on nykyään ehkä vähän naiivia.

Toimittaja
Joonas Lehtonen
Kuvaaja
Veera Nivalainen
Video
Kategoria:

LUE LISÄÄ