Koulutaipaleella kohtasin oppimisvaikeuksia jo melko aikaisessa vaiheessa, minkä myötä kiinnostus koulua kohtaan vähitellen lopahti. Yläasteella olin pudonnut jo kovasti kärryiltä, ja koulunkäynti oli todella vaikeaa. Elin koulukodissa, ja samoihin aikoihin alkoholi, huumeet ja rikollisuus tulivat kuvioihin mukaan.

Omaksuin jo hyvin nuorena tietynlaisen rikollisen kulttuurin. Päihteiden myötä elämäntapa rikollisuuden parissa vain yltyi. Sain koulun käytyä, osin ehkä säälistäkin, että pääsivät musta eroon. Karkailin koulukodista aika paljon, ja lopulta 18-vuotiaana en enää palannut karkumatkaltani takaisin. Sen jälkeen alkoi ajanjakso, jolloin tuli rampattua edestakaisin vankilassa ja siviilissä, vaikka pitkiä tuomioita en istunutkaan.

23-vuotiaana sain pojan. Olin sitä ennen kokenut eron ja masentuneisuuden, mutta lapsen syntymän myötä halusin eroon päihteistä ja raitistuin. Rikollisuus oli kuitenkin syvällä ja koin, että se on ainoa tapa, jolla osaan elättää itseni ja poikani.

Kun olin ollut kolme ja puoli vuotta raittiina, jouduin törkeästä ryöstöstä vankilaan. Vankilasta päästyäni aloin taas käyttämään päihteitä, ja yhdessä yössä tulikin sitten reilun kolmen vuoden tuomio, jota lähdin istumaan. Sen vankilareissun puolivälissä jotain tapahtui ja halusin tehdä muutoksen: päästä eroon päihteistä ja kaikesta epärehellisestä toiminnasta.

Pääsin KRIS:lle työkokeiluun ja palkkatuelle. Kokeilun loputtua pienen tauon jälkeen mua pyydettiin sinne ihan palkkatöihin. Olen opiskellut siellä päihdetyön ammattitutkinnon, ja KRIS onkin ollut iso käännekohta elämässäni. Sitä kautta olen löytänyt sisältöä elämääni ja saanut sen uudenlaiseen järjestykseen.

Olen sujut oman stoorini kanssa ja kerron aika nopeasti taustastani ihmisille. En halua kantaa salaisuuksia. Ihmiset hyväksyy tai on hyväksymättä mut sellaisena kuin olen, enkä juurikaan koe epätasa-arvoisuutta arjessani. Tiedän kuitenkin etenkin lastensuojelun parissa tapauksia, joissa entisiin vankeihin suhtaudutaan negatiivisesti ja leimataan heidät taustansa vuoksi. Vuosia vanhat rikosnimikkeet ja hyvä vanhemmuus eivät mielestäni kulje käsi kädessä, mutta niihin kiinnitetään lastensuojelussa paljon huomiota. Etenkin miehet voivat kohdata ikävää käytöstä, ja heidät leimaataan helpommin. Itse kuitenkin tiesin omat oikeuteni vanhempana ja halusin taistella niistä, mikä helpotti tilannettani.

Joissakin tapauksissa vankien siirtyminen siviiliin tehdään hienosti ja joissakin taas todella huonosti. Toiset jäävät muita helpommin tyhjän päälle. Pitkään vankilassa istuneet ihmiset eivät välttämättä tiedä miten esimerkiksi palvelut toimivat, kun vankilasta pääsee pois. Välttämättä ei myöskään ole rahaa alkaa hoitamaan mitään asioita. Ymmärrän kyllä, että tilanteet ovat erilaisia ja kaikille ei voi tarjota samaa tilannetta. Mutta siinä yhteydessä on epätasa-arvoa ihmisten välillä, ja sosiaalityöntekijällä on siinä kohtaa aika paljon valtaa.