Kun olin kymmenvuotias, yksi maailman suurimmista kaivosyhtiöistä löysi malmion kotikylästäni, Sodankylän Kersilöstä. Kylällä riitti puhetta kaivoksesta. Kun kukaan ei tehnyt asialle mitään, päätin alkaa vaikuttaa itse. 15-vuotiaana kävin tapaamassa ympäristöministeriä asian tiimoilta. Siitä alkoi tapahtumien ketju: tapasin kansanedustajia ja kaivosalan vaikuttajia. Sen jälkeen tuli mediajulkisuus Der Spiegeliä ja Al-Jazeeraa myöten.

Kaivosala on ollut perinteisesti ”setien” ala: sillä toimii paljon miehiä, aika iäkkäitä sellaisia. On poikkeuksellista, että 15-vuotias tyttö alkaa puhua niistä aiheista. Usein alan tilaisuuksissa ollaan kiinnostuneita kuulemaan, mitä puhun, mutta ei kuitenkaan oteta vakavissaan.

Etenkin asioissa, joissa koen olevani hyvä, vähättely tuntuu loukkaavalta. Kun ikä ja olemus ovat huutomerkkejä jo valmiiksi, ihmiset myös kuuntelevat ennakkoasentein. Joissakin tilanteissa se lannistaa, mutta usein luo hirveän vimman perehtyä asioihin ja yllättää positiivisesti. Itseni kannalta se on ollut tosi hyvä. Pääsisin hirveän helpolla, jos olisin vähän vanhempi tai mies.

Vuonna 2012 järjestettiin kunnallisvaalit, joihin lähdin ehdolle. Kampanjan aikana moni yritti keksiä jos jonkinlaisia juttuja minusta ja kokemattomuudestani. Tulin kuitenkin valituksi 18-vuotiaana Sodankylän kunnanvaltuustoon. Olen kunnan historian nuorin kunnanvaltuutettu, todennäköisesti myös puolueeni historian nuorimpia. Olen myös Sodankylän historian ensimmäinen kunnanvaltuutettu puolueestani.

Usein ajatellaan, että vasta vanha, kouluja käynyt, työelämässä pitkään patinoitunut ihminen on kykenevä puhumaan tietyistä asioista tai ottamaan kantaa. Ihmisillä on taipumuksena pitää uskottavana jollain tavalla vakavia ihmisiä. Minä haluan osoittaa, että voi olla samaan aikaan nuori, värikäs, eloisa ja hyvä asiassaan.

Kaivosyhtiön johtaja oli vuosia sitten jossakin tilaisuudessa esitellyt Kersilön kaivoshanketta sanoen: ”Tää on aika helppo juttu, sitä vastustaa vaan Sodankylässä joku pikkutyttö.” Olen kääntänyt tuon omaksi vahvuudekseni ajatellen, että on pakko näyttää niille, mitä osaan. Nykyään opiskelen ympäristöoikeutta Helsingin yliopistossa ja olen vienyt kaivosasian Brysseliin EU-elimiin. Käyn yhä kuukausittain kunnanvaltuuston kokouksissa Sodankylässä. Matkani luottamustehtävää hoitamaan lienee Suomen pisin.

Oma voimavarani on ollut se, että aina löytyy ihmisiä, jotka tukevat ja kannustavat. Itsetunto pysyy kasassa, kun tietää tekevänsä oikeita asioita ja oikeasti osaavansa asiansa.