Olen lähtenyt kaksi kertaa Karjalasta. Ensin talvisodan aikaan lähdettiin keskellä yötä, kun oveen kolkuttivat joukot ja ilmoittivat vihollisen olevan viiden kilometrin päässä. Äiti otti vain tärkeimmät mukaan, hypättiin hevosen selkään ja lähdettiin tekemään matkaa talvipakkasessa. Ei meillä ollut silloin tietoakaan, minne oltiin menossa.

Välirauhan aikaan palattiin kotiin. Tilanne kuitenkin kiristyi, ja juuri kun isä kerkesi saada valmiiksi uuden talomme Sortavalassa, kävi jälleen kutsu rintamalle. Tuohon aikaan meinasin itsekin päästä hengestäni, kun venäläiset laivueet tulivat ja pommittivat. Muistan vain, kuinka surullisia kaikki silloin olivat. Niin surullisia, ettei saattanut edes häiritä.

Ei meille lapsille selitetty mitään, mitä tapahtui, eikä saanut kysellä. Ymmärsin kuitenkin, että toinen lähtömme oli lopullinen. Matka Karjalasta tuntui yksinäiseltä ja turvattomalta. Kun vihdoin saavuimme Jyväskylään, saimme nukkua kirkossa pitkin penkkejä.

Joillekin meikäläisille todettiin: ”Mitä te sieltä Karjalasta tulitte? Olisitte pysyneet siellä.” Meidän perhe kuitenkin sijoitettiin maalaistaloon, jossa vastaanotto oli lämmin. Ennemminkin koulussa kohtasin ennakkoluuloja. Koska olin köyhä tyttö, minulla ei ollut kuin kotikutoisia vaatteita. Niiden tähden kiusattiin ja jätettiin ulkopuolelle. Kun myöhemmin sain Amerikasta tulleen paketin mukana oikein kauniit vaatteet, yhtäkkiä minut suostuttiin ottamaan leikkeihin. Koko ajan kuitenkin ajattelin, kuinka kelpasin heille vain hienoissa vaatteissa, mutten sellaisenaan.

Myöhemmin olen käynyt läpi näitä lähtemiseen ja integraatioon liittyviä tunnemuistojani monella tapaa. Taide eri muodoissaan on tuonut helpotusta. Vanhemmillani ja heidän sukupolvellaan oli paljon niin kutsuttua ryssävihaa, mutta itse päätin suojautua kaikelta katkeruudelta. Ne, jotka Karjalassa nyt asuvat, ovat täysin syyttömiä tapahtuneeseen. Olen halunnut suunnata tunteitani ennemminkin toisten auttamiseen ja myötätunnon kylvämiseen.

Joka aamu olen kiitollinen, kun saan herätä omasta sängystä. Täällä eivät pommit pauku ja on rauha. Ei pitäisi turhista marista, vaan pyrkiä kiitosmieleen.