Olen kärsinyt 2000-luvun alusta asti pitkäaikaisesta peräsuolivaivasta, johon kuului ulostamisen vaikeus ja kipu. Pahimmillaan jouduin istumaan pöntöllä neljä kertaa päivässä, 1-2 tuntia kerrallaan. Mun vuorokaudet oli lyhyempiä, mikä tietenkin aiheutti käytännön ongelmia esimerkiksi töiden kanssa.

Vaivaa hoidettiin monin keinoin, koska haluttiin kokeilla kaikki peruuttamattomat toimenpiteet. Mikään ei auttanut. Lopulta päädyttiin avanneleikkaukseen.

Ihmiset eivät tule kyselemään avanteesta päin naamaa. Se, että ihmiset katsovat toisen tai kolmannen kerran ja supattelevat keskenään, on ahdistavaa ja epämiellyttävää. Kohtaan keskivertoa enemmän kummastuneita katseita, koska teen ja harrastan paljon vedessä. Luulen, että ihmiset katsoo vähän sillä silmällä: ”Hyi, mikä tolla on kropassa? Olisipa kauheeta, jos itsellä olisi tommonen.”  

Toivoisin ihmisiltä neutraalia avoimuutta. Sitä, että vieras ihminen uskaltaisi kysyä jotain eikä katselisi pitkään ja supisisi. Kyllä se avanneleikattu sitten sanoo, jos ei halua puhua asiasta.

Kivunhoito on ollut ja on edelleen merkittävässä roolissa mun elämässä. Kipulääkkeiden hakemiseen tuntuu liittyvän ensiapupäivystyksen hoitohenkilökunnan suunnalta paljon ennakkoluuloja ja asenteellisuutta. Ensiapupäivystyksessä näkymättömän kivun kanssa kamppaileva pistetään jonon hännille, ja kipulääkkeiden tarve pitää todistaa nöyryyttävillä tavoilla. Nykyään otan mukaani kaikki sairaalapaperit, joista nopeasti selviää, mikä mun tilanne on. Omassa kunnassani tilanne on nyt huomattavasti parantunut, mutta lisäkoulutus kipupotilaiden hoidosta olisi kyllä ensihoidossa paikallaan.

Vaikka elämänlaatu on avanteen myötä parantunut esimerkiksi niin, että kaikkialle lähteminen käy paljon helpommin ja nopeammin, on se myös tuonut yllättäviä hankalampiakin puolia. Tilanteita pitää ennakoida, varsinkaan jos ei halua, että ihmiset näkevät avannepussin täyttyvän. Lisäksi kipu on asia, joka vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.

Mulle antaa voimaa perheen ja ystävien tuki, mielekkäät harrastukset ja erilaiset tekemiset autoiluun liittyen. Pienet asiat eivät enää hetkauta mua. Lisäksi mua vuosikymmenen hoitanut hoitotiimi vaikuttaa positiivisesti. Heille voin purkaa omia ajatuksiani, ja he sen ymmärtävät.