Löydettyäni äitini vuonna 1944 kirjoittaman runon, joka oli otsikoitu ”Pojalleni Ruotsissa”, aloin selvittää asioita. Joskus nuoruudessa minulle oli tokaistu, että minut oli muutaman vuoden ikäisenä lähetetty Ruotsiin oppiakseni kävelemään. Kaiketi oikeanpuoleinen halvaantuneisuuteni oli ollut tähän syynä. Siihen aikaan ei mistään puhuttu, ja tuo jäikin ainoaksi tiedoksi, minkä vanhemmiltani sain. Myöhemmin olen miettinyt, että liittyyköhän tämä sotalapsikokemus siihen, että olen aina ollut kauhean kova ikävöimään.

Aina vuodesta 1939 Suomesta lähetettiin Ruotsiin lapsia sotaa pakoon. Aluksi vain sairaita ja myöhemmin myös terveitä, yhteensä arviolta 75 000. Olin yksi noista Ruotsiin lähetetyistä ja elin vuosina 1943–44 kaksi vuotta uppsalalaisessa vaikeavammaisille suomalaislapsille tarkoitetussa lastenkodissa. Lopulta palasin isän vaatimuksesta Suomeen, vaikka äidin puolesta olisin saanut jäädä Ruotsiin. Uskon, että syynä tähän oli vammaisen lapsen tuoma häpeä.

Eihän minulla ollut ongelmia, kun olin vasta kolmevuotias palatessani. Niille lapsille, jotka olivat viisi–kuusi vuotta pois, oli paluu kuitenkin kovempi pala. Vanhemmat ja muut sukulaiset Suomessa kuvittelivat, että lapset olivat kyenneet säilyttämään kielen. Joidenkin perheissä loukkaannuttiinkin pahasti, kun lapsi ei ymmärtänytkään enää suomea, ja oli muutoinkin toista maata palattuaan.

Monet sotalapset kohtasivat ärtyneisyyttä, jos kyselivät myöhemmin vanhemmiltaan tapahtumista. Todettiin vaan, että ”menneet ovat menneitä”, ja että ”vanhojen asioiden tulisi antaa olla”.

En ole ollut katkera vanhemmilleni tai muille tahoille, koska tuohon aikaan ei Suomessa olisi kyetty minua hoitamaan. Olisin saattanut menehtyä täällä. Myöhempi elämä Suomessa osoitti, kuinka vammaisena ihmisenä joutui kohtaamaan haasteita: tuohon aikaan ei opettajilla ollut mitään käsitystä siitä, kuinka vammaista henkilöä tulisi opettaa, ja minut sivuutettiin koulussa tyystin.

Aikuistuttuani ei kukaan meinannut ottaa minua töihin. Olen vain ollut niin pirun sitkeä, että lopulta olen pärjännyt elämässä.

Minusta tuntuu, että kun sodan jälkeen asioita käytiin läpi, tunnettiin monessa määrin häpeää. Itselleni oli kuitenkin käsittämätöntä, että mitä salattavaa siinä kaikessa oli. Se puhumattomuus on jäänyt lähinnä kalvamaan. Itse olen tyytyväinen siihen, että sain Ruotsissa hoivaa. Sehän oli hyvä aikomus.