Isän menehdyttyä 2000-luvun taitteessa aloitin yrittäjänä tällä perheen viidenkymmenen lehmän lypsykarjatilalla. Sen jälkeen eivät vapaa-ajan ongelmat ole päässeet vaivaamaan. Päivät ovat hyvin vaihtelevia: koskaan ei tiedä, mitä yllätyksiä tulee. Esimerkiksi viime juhannusaattona yksi lehmistä päätti vasikoida. Ei siinä auttanut kuin todeta vieraille, että meidän täytyy lähteä kahtomaan sitä lehmää. Onneksi vieraat ymmärsivät, että tällaista tämä nyt vain on.

Ulkopuolisen silmissä saattaa näyttää, että hyvinhän tämä sujuu. Todellisuudessa kaiken tämän eteen revitään kovasti omasta selkänahasta. Talvisin saattaa riittää viiden–kuuden tunnin työpäivä navetalla, mutta pisimmillään päivät venyvät liki 17-tuntisiksi. Vaikka on lakisääteinen loma, niin harvoin sitä pystyy todellisuudessa viettämään. Ei tästä tilasta noin vain irrottauduta.

Viime vuodet ovat tuoneet aivan eri tasoisia stressitekijöitä arkeen. Euroopan unionin vientipakotteet ja Venäjän vastapakotteet Ukrainan kriisin myötä ovat vaikuttaneet muun muassa maidon hinnan alenemiseen. Toki tukitoimilla on yritetty tulla vastaan ja ehkäistä iskun kovuutta.

En tiedä ovatko tukitoimet kuitenkaan olleet riittäviä. Kuluja voi karsia, työtä voi tehdä kovemmin ja vanhoilla koneilla voi yrittää sinnitellä. Ei sitä voi kuitenkaan loputtomiin kaikesta pihistellä.

Koneet eivät kestä loputtomiin, ja on sitä ihmisen työn teon määrällä aina rajansa. Perheen kesken on jouduttu kovastikin keskustelemaan taloudesta ja saatu huomata, kuinka pinna on välillä todella kireällä. Kyllähän sitä toivoisi, ettei joka päivä tarvitsisi miettiä, että mitenkä on huomisen laita. Jospa se tulotaso alkaisi tasaantua ja päästäisiin täältä aallonpohjasta kohtapuoliin nousemaan. Hyvä olisi, kaikin puolin.