Olin 18-vuotias ja halusin nähdä maailmaa. Olin suunnitellut lähteväni au pairiksi Saksaan ja opiskellut kieltäkin jo valmiiksi. Suunnitelmat muuttuivat yllättäen, ja päädyinkin Suomeen. Tullessani tänne osasin sanoa ”moi”, tiesin talvisin satavan lunta ja jotain joulupukista, mutta siinä kaikki.

Muistan kuinka ensimmäisellä kauppareissullani Lempäälässä eräs nainen tuli luokseni kysymään, olinko luonnostaan tummanvärinen. Hän yritti hieroa ihoani nähdäkseen, lähtisikö väri pois. Se oli minusta lähinnä hupaisaa. Olivathan minulle yhtä lailla suuret joukot valkoisia ihmisiä shokki.

Rakastuin au pair -vuoden aikana Suomeen ja päätin jäädä. Myöhemmin esiin nousi integraatio-ongelmia lähinnä sosiaalisissa tilanteissa. Opiskeluiden aikana minut jätettiin usein kutsumatta opintopiireihin tai bileisiin, joita suomalaiset pitivät. Se hieman yllätti. Ihan kuin ihonväri olisi ollut jonkinlainen panssari.

Työelämässä taas haasteeksi on toisinaan osoittautunut räiskyvä persoonani. Minulle on joskus huomautettu, että jos yrittäisin hieman pehmentää hyväntuulisuuttani, ehkä minusta pidettäisiin enemmän.

Olen itse pyrkinyt kunnioittamaan ja mukautumaan suomalaiseen kulttuuriin parhaani mukaan. Olen oppinut integraation ottavan aikaa, mutta myös sen, että se on mahdollista. Vuosien saatossa Suomesta on tullut minulle koti. 

Minussa tapahtuneen suomalaistumisen huomaan usein parhaiten matkustaessani Keniaan. Siellä olen yllätyksekseni pidellyt korviani, kun busseissa soi kovalla musiikki. Saatan myös ihmetellä, jos tuntematon istahtaa viereeni linja-autossa, vaikka muuallakin olisi tilaa. Tämä naurattaa minua suuresti: ympäristö todella tekee kaltaisekseen.