Muutin mieheni kanssa vanhaan puutaloon Itä-Helsinkiin 90-luvun alussa. Vuoden sisällä alkoivat perinteiset ensimmäisen asteen homeoireet, kuten poskiontelon ja korvien tulehdukset, ja lähes samanaikaisesti myös erilaiset neurologiset ongelmat ja säryt. Jo silloin lääkärissä sanottiin, että kaikki on psykosomaattista.

Ennen vatsahaavapotilaita pidettiin helposti mielisairaina selittämättömine oireineen, mutta helikobakteerin löytyminen teki siitä ihan tavallisen sairauden. Meiltä puuttuu vielä tapa tunnistaa homesairaat. Lääkäreiden pitäisi tehdä yhteistyötä potilaan kanssa, mutta tämä ei toteudu laisinkaan. Mieluummin katsotaan verikoepaperia eikä kuunnella potilasta. Tietoa kyllä löytyisi, mutta sitä ei haluta tai uskalleta käyttää.

Tämä ei ole allergia, tämä on myrkytystila. Ihminen on sairas, vaikka lääkärin mukaan ei näy mitään. Sua katsotaan kuin bimboa, kun vaadit tekemään lisää testejä. Home on mielisairaus vuonna 2017. Mä oon homesairas ja monikemikaaliyliherkkä, eikä se ole hulluutta. Se sairaus voi kyllä alkaa tehdä ihmistä hulluksi.

Sulla voi mennä kaikki – koti ja koko omaisuus – koska sulla ei ole diagnoosia. Perheitä hajoaa. Sossu, Kela tai järjestöt auttavat vain harvoin, vaikka kodittomiksi jääneitä on jopa 20 000. Hirveän moni homesairas käpertyy hiljaa johonkin maakuoppaan ja yrittää kestää sitä helvettiä juuri sen takia, koska kaikki pitävät hulluna. Sua eivät usko lääkärit, ja kaikista pahinta on, kun omat lähimmäisesi saattavat olla sulle ihan järkyttäviä tai kääntää kokonaan selkänsä.

Mä jaksan vain sen takia, että mä puolustan muita ihmisiä ja mun poikaa. Vertaistukiryhmissä löytyy kymmeniä tuhansia ihmisiä, joista monet yrittävät auttaa ja neuvoa toisiaan, mutta me olemme kaikki sairaita. Eniten aktiivista työtä tekevät ne, joilla on kaikista suurin hätä, koska sä et muuten jaksa. Me tarvitsemme nyt terveitä ihmisiä ympäriltä auttamaan, vaikka kuka tahansa niistäkin voi sairastua. Seuraava voit olla sinä.

Nyt meidän kuntaan rakennetaan ensimmäinen hätäalue homepakolaisille. Toive on, että me saataisiin näitä alueita lisää, ja tästä mulle seuraava ammatti. Vaikka pitäisi puhua ihmisten hyvinvoinnista, rakentajatkin puhuvat usein vain rakennuksista. Monesti vain raha merkitsee.

Tämä sairaus on monivaiheinen, ja alkuvaihe pitkittyy helposti väärillä diagnooseilla. Se on myös krooninen tila, ja vaikka sun olosi voi helpottaa, sä et parane ikinä kokonaan. Me tarvitsemme sen Kelan diagnoosinumeron, joka oikeuttaa meidät sairauspäivärahaan. Sitten me olemme edes jollain tasolla yhteiskunnan silmissä jotakin. Missä ovat ne ihmiset, jotka uskaltavat auttaa meitä?