Yläasteella mut laitettiin koulukuraattorille. Käytiin keskustelu, jonka aikana hän kysyi, miksi luulen, että mua kiusataan. Muistan miettineeni, miten nurinkurinen se koko tilanne oli. Miksi mä istuin siellä? Niiden kiusaajienhan siellä olisi pitänyt olla keskustelemassa. Sen sijaan multa kysyttiin, voisinko olla jotain muuta, etten joutuisi kohteeksi. Se on mun synkin kuva.

Tietyllä tavalla mun elämä on ollut yhtä ennakkoluuloa. Pienenä olin aika hintelä ja arka poika, joten taistelin sen eteen, että mut nähtäisiin – että olisin elämää suurempi, ja ihmiset tajuaisivat, kuka mä oon. Sitten kun sain sen tilan haltuun, taistelin omaan seksuaalisuuteeni liittyviä ennakkoluuloja vastaan: minkälainen homo haluan olla tai minkälainen pitäisi olla.

Siihen päälle valitsin vielä sekoittaa sukupuolirooleja meikkaamalla ja tekemällä drag-keikkaa. Olen laittanut itseni sellaiseen asemaan, että koen eriarvoisuutta monelta taholta – myös oman vähemmistöni keskuudessa. Ihmisillä tuntuu olevan pakonomainen tarve pistää mut johonkin selkeään lokeroon. Kyllähän mä voisin olla esimerkiksi meikkaamatta, mutta sitten en olisi mä.  

Mä en suostu olemaan eriarvoinen, vaan vaadin paikkani. Vaadin sitä sen takia, että kaikilla ei ole voimaa siihen. Monet vanhemmat ottavat muhun yhteyttä, kun niitä huolestuttaa esimerkiksi se, että niiden meikkaavaa poikaa aletaan kiusata. Siksi mä teen, mitä teen. Koen velvollisuutena olla äänenä niille nuorille, jotka ovat kuin mä silloin kun olin koulussa. 

Mulla ei ollut hirveästi esikuvina ihmisiä, jotka olisivat olleet avoimia seksuaalisuudestaan tai eläneet itseään vahvasti ulos. Nykyään niitä esikuvia on paljon enemmän. On ihanaa huomata, että nuoret häivyttävät sukupuolirajoja, ja että löytyy kannustavia ja avoimia vanhempia.

Toivoisin enemmistön tajuavan, että vähemmistöt eivät ole uhka heidän olemiselleen. Se, että mä saan olla mä ja elää elämääni, ei vie keneltäkään muulta mitään pois.