Alkuun se oli shokki. Vaikka tiedon tasolla tiesin, että lääkkeet tehoavat, oli ensireaktio kuolemanpelko. Diagnoosin antanut lääkäri antoi olemuksellaan toivoa ja vakuutti heti alusta asti, ettei mitään hätää ole. Kuitenkin nuoruudessani 80-luvulla, kun HIV ja AIDS nousivat tapetille, ne olivat hoidon puuttuessa todella vaarallisia tauteja. Nuo varhaiset, negatiiviset mielikuvat jylläsivät pitkään takaraivossa.

Heti diagnoosin jälkeen elämä supistui huomattavasti. Kaikki odotukset ja ajatukset siitä, mitä voisin elämälläni tehdä, kariutuivat. Pidemmän päälle minua häiritsi, kun koin kantavani jotakin hirvittävää salaisuutta. Aloinkin hiljalleen jotenkin sisäisesti syrjiä itseäni. Meni todella pitkään ennen kuin ymmärsin, että tartunta oli täysin sattumaa. Minä olin siihen syytön.

Alun perin olin päättänyt, etten koskaan kertoisi vanhemmilleni. Onneksi muutin mieltäni, koska se oli yksi vapauttavimmista kokemuksistani. Kaikki pelot läheisten hylkäämisestä tai tuomitsemisesta osoittautuivat turhiksi. Huomasinkin pikkuhiljaa, että mitä useammalle ihmiselle jaoin asian, sitä merkityksettömämmäksi se alkoi muuttua. Ymmärsin olleeni itseni pahin syyttäjä. Tiedän kuitenkin olleeni tässä asiassa todella onnekas: moni HIV-positiivinen ystäväni ei ole saanut yhtä tukevaa ja välittävää vastaanottoa kertoessaan sairaudesta.

Koska Suomessa hoito on niin tasokasta, HIV-infektio on täällä todella hyvin hallittavissa oleva, krooninen sairaus. Siksi Suomessa asuvien tartunnan saaneiden ongelmat eivät ole samanlaisia kuin vaikkapa kehitysmaissa elävillä. Siellä lääkitystä ei ole usein saatavilla. Meille ongelmat tuntuvatkin olevan kummallisen abstrakteja: ennemminkin syviä, vaikeita ja hienovaraisia kysymyksiä, joiden kanssa kamppailee.

Esimerkiksi sairaudesta kertominen on periaatteessa täysin irrelevanttia, kun siitä ei ole vaaraa muille, itselleni eikä ympäristölle. Toisaalta siihen liittyy myös kääntöpuolena se, ettei ole välttämättä mahdollisuutta kertoa, vaikka haluaisi.

Suurena tukena matkan varrella ovat olleet niin läheiset kuin muut HIV-positiiviset. Pitkän prosessin jälkeen koen oppineeni hyväksymään tämän sairauden. Koen, että tämän kokemuksen kautta olen herännyt uuteen tietoisuuteen yhä voimakkaammin: kaikilla ihmisillä on jokin juttu. Ikinä ei voi tietää varmaksi, millaista taistelua ihmiset käyvät sisimmässään, ja millaisten asioiden kanssa he painivat. Toivon, että Suomessa asuvilta löytyisi avoimuutta toinen toistaan kohtaan, ja ennen kaikkea rohkeutta mennä ihmistä kohti.