Välillä ihmisten kohtaaminen kaupungilla vaatii luovuutta. Jos haluaa nopeasti hoitaa jotakin, täytyy yrittää pärjätä elekielellä. Se riippuu aina vähän ihmisen asenteesta ja aiemmista kokemuksista, että uskaltaako hän alkaa kommunikoimaan. Suomessa ihmiset tuppaa olemaan sellaisia, että ei heillä olekaan mitään tärkeää asiaa, kun en kuule.

Kuurojen asema ei ole tasa-arvoinen. Ihan arkisia esimerkkejä ovat heikot tekstitykset telkkarissa tai elokuvissa. Jos juna-asemilla tai lentokentillä tulee muutoksia aikatauluihin, saavat kuurot tiedon viimeisinä – tai eivät ollenkaan. Isoimmat ongelmat koskevat usein työpaikkojen saamista. On niin paljon ennakkoluuloja ja asenneongelmia. Monesti vedotaan ihan hölmöihin perusteluihin, kuten turvallisuuteen. Tulkkauspalvelujen saaminen on vaihtelevaa, mutta muuhun maailmaan verrattuna tilanne on aika hyvä.

Kun kuuroudesta puhutaan vammana, se on pelottavaa. Jos puhuttaisiinkin siitä, että kuurot ovat kieli- ja kulttuurivähemmistö, se ei kuulostaisi yhtään niin pelottavalta. Pyrin itse taiteen avulla tuomaan kuuroutta esiin nimenomaan kulttuurina.

Ymmärrän, että lääketieteen näkökulmasta kuurous on vamma, mutta se aiheuttaa aivan vääränlaisia lähestymistapoja. Monesti esimerkiksi ajatellaan, että kuurot lapset pitäisi laittaa johonkin erityiskouluun. Tosiasiassa tulkkausapu ja viittomakielen opettaminen olisivat parempia apumuotoja. Kun viittomakielisiä kouluja on suljettu, on kuurot siirretty sieltä sokeiden kanssa samaan kouluun, vaikka tarpeet ovat ihan erilaisia.

Pahin virhe on se, ettei sairaaloissa osata kertoa kuurojen lasten vanhemmille viittomakielisestä elämästä, yhteisöstä ja kulttuurista – usein siksi, ettei sairaaloissa työskentele yhtään viittomakielistä kuuroa. Suurimmalle osalle lapsista asetetaan korvaimplantit eikä anneta kunnollista viittomakielenopetusta. Vanhemmille annetut ohjeistukset luovat mielikuvia siitä, että lapsi voisi tulevaisuudessa herkästi syrjäytyä yhteiskunnasta ilman suositeltuja toimenpiteitä. Siksi vanhemmat tekevät pelon ohjaamina nopeita päätöksiä, jotka eivät pitkässä juoksussa tue lapsen kehitystä.

Olen itse kokenut etenkin musiikin tekemisen suhteen paljonkin ennakkoluuloja, tappouhkauksista lähtien. Olen kuitenkin aika huono häviäjä. Sanoin alusta lähtien itselleni, etten hyväksy epäilijöiden puheita, ja jatkoin oman jutun tekemistä. Olisi hienoa, jos kaikki ihmiset uskaltaisivat haastaa itseään ja sanoisivat useammin: “Hei, sä oot vähän erilainen, mutta kerro sun jutusta ja miten mä voisin tässä toimia oikein.”