Rippikouluikäisenä ymmärsin olevani erilainen kuin muut ikäiseni pojat. Isoäitini oli kuitenkin tuonut Suomeen fundamentalistisen MRA-liikkeen, jonka dogmien mukaan maailmassa oli kaksi pahaa: kommunismi ja homous. Niitä vastaan kaikkien kunnon kansalaisten tulisi taistella. Tätä imin itseeni vuosikaudet, ja se mursi itsetuntoni sekä mielenterveyteni.

MRA:n dogmiin kuului täydellisen puhtauden vaatimus, ja siihen minäkin pyrin. Hakeuduin kirkon perhetyöntekijän puheille ja pyysin häntä muuttamaan minut heteroksi. Hän ohjasi minut kristillisen psykiatrin, Asser Stenbäckin, hoitoon. Kyseisen psykiatrin mukaan homous oli kasvava yhteiskunnallinen uhka. Koska minulla ei ollut pääsyä minkäänlaisen asiallisen tiedon äärelle, otin hänen näkemyksensä ja hoito-ohjeensa vakavissaan.

Pyysin kämppäkaveriksi heteroa, jotta minulle ei tulisi houkutusta tuoda miehiä kotiin. Pidättäydyin rakkauselämästä ja seksistä vuosikausiksi. Itse jopa hakeuduin sähköshokkihoitoon, jossa potilaalle annetaan tuskallisia sähköiskuja. Niitä en onneksi loppujen lopuksi saanut.

Pidän kidutuksena sitä kaikkea, mihin jouduin. Hurjinta on se, että minä itse antauduin tuollaiseen kidutukseen.

Vuonna 1969, kun aloitin hoidon, Suomi oli kamala paikka. Silloin kirkko oli käytännössä homovastainen eheytysliike. Homoille ei ollut mitään tapaamispaikkoja, yleisiä vessoja lukuun ottamatta. Väkivallan kohteeksi joutuminen oli yleistä, kuten itseni ja Kai Sieversin vuonna 1984 julkaisemasta tutkimuksesta selviää. Joka kuudes homomies--yli 35-vuotiaista jopa neljännes--joutui hakatuksi. Itsekin jouduin jengiväkivallan kohteeksi kaksi kertaa.

Varsinainen herääminen elämässäni tapahtui vuonna 1973. Tuolloin Yhdysvaltain psykiatriyhdistys ilmoitti aikomuksestaan poistaa homoseksuaalisuus sairausluokituksesta. Olin käynyt kalliissa psykoanalyysissa jo viisi vuotta, kun näin tuon tiedotteen. Silloin minulle valkeni, että olin kiduttanut itseäni, ja lahjoittanut perintörahani etukäteen henkilölle, jota tänä päivänä nimitettäisiin eheytysterapeutiksi. Olin hyvin vihainen ja katkera siitä, että olin antautunut henkiselle ja hengelliselle väkivallalle.

80-luvun alussa tulin julki homoaktivistina. Olen koonnut kokemuksiani moniin teoksiin sekä vaikuttanut kirkon sisällä asenteisiin. Yksilönä en ole saanut hetkeäkään rauhaa – aina on ollut joku taistelu käynnissä. Onneksi taistelu on ollut voitokasta viimeisinä vuosikymmeninä.

Olen ihmeissäni ja tyytyväinen siitä, että Suomi on muuttunut radikaalisti parempaan suuntaan. Tätä ei tunnista samaksi maaksi. Asenteiden muutokseen on vaikuttanut tutkimustiedon lisääntyminen, mutta ennen kaikkea se, että asianomaiset itse ovat aktivoituvat puolustamaan oikeuksiaan.