Ei rahaa koskaan ole liioin ollut, mutta varsinaiseen köyhyyteen perheemme syöksi pienen IT-alan yritykseni nurinmeno 90-luvun alussa. Olimme yritykseni kanssa päässeet juuri hyvään vauhtiin, kun bilateraalikauppa Suomen ja Neuvostoliiton välillä purettiin. Koska toimintamme tapahtui pääosin sen aikaisen Neuvostoliiton alueella, meille kävi köpelösti.

Miljoonan markan ulosottovelat jäivät niskaan. Samaan syssyyn avioliitto hajosi, ja jäin neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Paria vuotta vajaa väitöskirja jäi kesken, koska työvoima- ja sosiaaliviranomaiset kielsivät opiskelun tuossa elämäntilanteessa. Päädyin tilanteeseen, jossa elin työttömyystuella ja sosiaalikorvauksilla ilman työn tai opiskeluiden tuomaa sisältöä elämään.

Koitin luotsata lapsia parhaani mukaan pätkätöillä, mutta niistäkin hiluista meni ulosottoon kolmasosa. Muistan, kuinka pahimmillaan ei ollut varaa maksaa sakkoja. Silloin poliisit hakivat minut istumaan ne pois. Eihän se kivaa ollut, mutta ei se minua pystynyt nujertamaan. Totesin siihen vain, että nyt sitten istutaan vankilassa.

Kun köyhyyden kierre oli syntynyt, se alkoi vahvistaa itse itseään.Työllistymistä ei haitannut pelkästään yksinhuoltajuus ja pitkät työttömyysjaksot, vaan myös lievä CP-vammaisuuteni. Liikuntakykyni on syntymästä asti ollut rajoittunut, joten on töitä, joihin en ole koskaan pystynyt. Pääkopassa ei ole kuitenkaan koskaan ollut mitään vikaa, ja takataskussa on kaksi maisterin tutkintoa. Kuitenkin minusta tuntuu, että olen kävellyt liian moniin työhaastatteluihin vain lukeakseni ihmisten ilmeistä, etteivät ne tällaista vammaista aio palkata. Noissa tilanteissa olisin toivonut reilusti kysyttävän vammaisuudestani. Silloin minulle olisi annettu edes mahdollisuus selittää, mihin se vaikuttaa ja mihin ei.

On vaikeaa arvioida, mihin kaikkeen köyhyys on ollut syynä, koska kokonaistilanne vaikuttaa. Olen kuitenkin saanut todeta, että köyhyyskierteessä heikkenee niin terveys, sosiaaliset suhteet, työllisyys kuin elämänlaatukin. Kuljen ehkä vanhoissa vaatteissa ja ostan ruokakaupasta tarjoustuotteita, mutta olen siinä määrin hyväksynyt tilanteen, etten koe kaikkia haasteita häiritseviksi. Elämässähän on paljon hienoja asioita, jotka ovat aivan ilmaisia.

En voi sanoa, että köyhänä eläminen olisi mitenkään helppoa. Jotta voisin liikkua vapaasti paikasta toiseen, tarvitsisin ehdottomasti auton. Koska varoja kulkuneuvon ostoon ja ylläpitoon ei ole, joudun laskelmoimaan, kuinka usein minulla on mahdollisuus tavata ihmisiä. Käyn lopulta hyvin vähän yhtään missään. Ei rahalla voi ostaa terveyttä, mutta liikuntakykyä kyllä voisi.

Harvoja ystäviäni en viitsisi vaivata avunpyynnöin, koska sitten ei kohta ole ystäviä. Olen kuitenkin kieltäytynyt tämän kaiken lisäksi syrjäytymästä täysin ja pyrin olemaan mukana kaikessa, mihin suinkaan kykenen.

Olen huolestunut siitä, millä tavoin tuloerot ja eriarvoisuus näyttävät olevan kasvussa. Pienituloiset tuntuvat jäävän alakynteen suurituloisiin verrattuna – ei vain taloudellisessa mielessä, vaan myös muiden elämänlaadullisten mittareiden mukaan. Soisin köyhienkin voivan elää kunniallista elämää. Päätösvallan kasvattaminen suhteessa omiin asioihin synnyttäisi varmasti positiivista kierrettä. Näin myös köyhän olisi mahdollista elää elämisen arvoista elämää.