Mun tarina on tyypillinen eronneen miehen tarina. Se elämänkriisi oli raisu – siinä tapahtui liikaa yhdelle ihmiselle yhdellä kertaa. Ei elämässä tarvitse paljon tapahtua, että elämänhallinta menee. Yhtäkkiä voikin olla asunnoton. Hyvällä tuurilla voi saada kaupungin kämpän, niin kuin mäkin sain. Sen mä kuitenkin tuhrasin, kun alkoi kolmen vuoden keppanaputki. Mähän olen alkoholisti loppuun asti.

Alamäki oli aika raju ennen kuin pysähdys tuli. Kiersin kaikki Helsingin asuntolat. Eivät ne sellaisia paikkoja ole, joissa viihtyisi, mutta jossain oli nukuttava. Kun olin oikein uupunut, menin sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan, ja sitten taas katua ylös ja alas. Lopulta ajattelin, että jollen tee jotain, homma päättyy vielä huonosti. Päädyin Syväpuroon kuivumaan, ja sieltä muutaman vuoden jälkeen kaupungin tukiasuntoon. Lopulta sain oman asunnon. Nyt olen ollut 11 vuotta ja viisi kuukautta raittiina.

Kyllä ensisuoja on niin karsea kokemus hajuineen päivineen, että sen kun pitää mielessä, pysyy tiellä.

Suomen järjestelmä on hiukan jäykkä ja liian byrokraattinen. Esimerkiksi kriisitilanteessa ei saa nopeaa apua. Nyt saattaa helposti mennä kuukausi ennen kuin esimerkiksi erosta pääsee puhumaan kenellekään. Varhainen puuttuminen siihen, ettei vaikea elämäntilanne pääse kriisiytymään, säästäisi paljon yhteiskunnan varoja.

Toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomesta puuttuu osallisuusperiaate. Alkoholistilta itseltään pitäisi kysyä, miten hän haluaa asunnottomuutensa ratkaista. Nykyään käyn VVA ry:n kanssa muutaman kerran vuodessa puhumassa tuleville sosionomeille. Ammattilaisille pitäisi saada perille, että vastapäätä oleva alkoholisti on ihminen, ja että hänelläkin on ihmisoikeudet. Työhaalarit pitäisi riisua pois ja kohdata ihminen ihmisenä. Silloin kaikki sujuisi paljon helpommin.

Meitä mitataan aina rahassa, eli siinä, kuinka paljon me maksetaan yhteiskunnalle. Siitä on kyllä inhimillisyys kaukana. Jos olisi poliittista tahtoa ratkaista liki 7 500 asunnottoman suomalaisen ongelma, se ratkaistaisiin, mutta tahtoa ei ole. Voisikohan jostain myydä kansanedustajille tunneälyä? Tai sitten vaihtoehtoisesti heille voisi antaa kuusi kuukautta asunnottomuutta ja kuusi kuukautta toimeentulotukea kun he aloittavat työnsä Arkadianmäellä: eläkää tällä ja tehkää sen jälkeen nykyisen kaltaisia päätöksiä.

Minulla on semmoinen unelma, että meidän perustuslain 19. pykälä muutettaisiin niin, että siinä lukisi ”subjektiivinen oikeus asuntoon”. Silloin kunnatkaan eivät voisi millään enää pakoilla vastuuta.